Kauneus esitetään usein esteettisenä arvona, luonnollisena ja universaalina – kuin se olisi jokin objektiivinen totuus, jonka voi aistia välittömästi, ilman sen päällä makaavia kulttuurisia ja historiallisia painolasteja.
Usein kuulee sanottavan, että “kauneus on katsojan silmässä”, mutta tämäkin lause kätkee taakseen valtasuhteet, jotka määrittävät sen, kuka saa katsoo ja millä ehdoilla.
Todellisuudessa kauneusihanteet eivät ole enää pitkään aikaan olleet neutraaleja. Ne ovat hiljalleen muuttuneet osaksi sellaista yhteiskunnallista järjestystä, joka rakentuu vallan, kontrollin ja normien ympärille.
Erityisesti naisten kohdalla kauneus on rakentunut järjestelmäksi, jonka kautta heidän arvoaan, paikkaansa ja toimijuuttaan mitataan ja rajataan. Se, mikä nähdään kauniina, ei ole lainkaan sattumanvaraista – se heijastaa kutakin aikaa, valtarakenteita sekä taloudellisia intressejä. Kauneuden määrittelyvalta ei ole koskaan ollut tasa-arvoisesti jaettu, vaan se on ollut pitkälti niiden käsissä, joilla on ollut muitakin vallan muotoja, he ovat olleet: miehiä, lääketieteellisiä auktoriteetteja, mainostoimistoja, muotitaloja, mediakorporaatioita…
Kauneus ei siis ole pelkkä ulkoinen ominaisuus joka vain sattuu jollekin ihmiselle tulemaan, vaan monimutkainen sosiaalinen rakennelma – eräänlainen symbolinen kieli, jonka avulla viestitään siitä, kuka kelpaa ja kuka ei. Kenellä on oikeus näkyä, tulla kuulluksi ja olla haluttu. Se on tarkkaan rakennettu hienovarainen järjestelmä, joka määrittää, kenen keho on arvokas, kenen keho on neutraali – ja kenen keho on korjattava, piilotettava, vaiennettava.
Tämän vuoksi kauneus on kaikkea muuta kuin viaton asia. Se on iso rakenteellinen ongelma, ei vain mieltymys, vaan mekanismi, jolla valtaa on ylläpidetty sukupolvesta toiseen – usein huomaamattomasti, lähes huomaamatta. Juuri siksi sen vaikutus on niin syvä.
Kauneus voi äkkiseltään näyttää harmittomalta, jollekin ehkä jopa ihailtavalta. Mutta se on ollut historiamme yksi tehokkaimmista alistamisen muodoista – koska se toimii halun ja hyväksynnän kielellä, ei pakon. Se tarjoaa palkinnon sille, joka sopeutuu, ja rangaistuksen sille, joka ei sovi muottiin. Tämä tekee siitä poikkeuksellisen tehokkaan ja julman vallankäytön välineen.
Kehon kontrolli ja estetiikan väkivalta
Historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka naisten kehoa on muokattu kivuliaasti kauneuden nimissä. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Kiinan jalkasidonta, joka invalidisoi miljoonia naisia yli tuhannen vuoden ajan, oli merkki ylhäisyydestä, mutta samalla ovela keino varmistaa, että nainen pysyi riippuvaisena miehestä. Tai viktoriaanisessa Euroopassa tiukkaan korsettiin pakotettu vyötärö, joka symboloi siveyttä ja itsekuria – eli ominaisuuksia, joita patriarkaatti naiselta odotti.
Nämä esimerkit eivät ole vain yksittäisiä historiallisia outouksia, vastaavia on lukuisia. En käy niitä kaikkia läpi, sillä olennaista on ymmärtää, mistä ne pohjimmiltaan kertovat: laajemmasta päämäärästä ja tarkoituksesta. Siitä, että kauneusihanteet ovat keino rajoittaa liikkumatilaa – sekä kirjaimellisesti että symbolisesti. Kun keho ei saa liikkua ja olla vapaasti vapaasti, niin mielikään ei nouse kapinaan.
Kolonialismi ja valkoinen kauneus
On todella tärkeää tiedostaa, että kauneusihanteet eivät ole vain sukupuolen vaan myös rodun vallankäyttöä.
Länsimaisen kolonialismin myötä eurooppalainen, valkoinen kauneusmalli levitettiin väkisin kaikkialle maailmaan. Monissa maissa vaaleampi iho, ohuet piirteet ja suorat hiukset alkoivatkin valitettavasti syrjäyttää paikallisia ihanteita. Nämä ihanteet eivät vain marginalisoineet ei-valkoisia, vaan loivat keinotekoisen ja vääristyneen kauneusihanteiden järjestelmän, jossa eurooppalainen keho nähtiin normina – kaikkien muiden oli joko mukauduttava siihen tai jäätävä ulkopuolelle.
Surullista kyllä, tämä ei ole vieläkään kadonnut, vaikka positiivisia askeleita onkin otettu varsinkin viime vuosina. Mutta vielä tänäkin päivänä mm ihon vaalennustuotteet myyvät miljoonia globaalissa etelässä, ja sosiaalinen media tuottaa standardisoitua kauneutta, joka edelleen suosii länsimaista estetiikkaa. Kyse ei ole vain mausta tai muodista – kyse on kulttuurisesta vallankäytöstä.
Laihuus ja kurinalainen nainen
1900-luvulla länsimaissa kauneusihanteiden keskiöön nousi laihuus. Tämäkään muutos ei ollut sattumaa, vaan oli uudenlainen tapa kontrolloida naisten kehoja ja käyttäytymistä.
Aiemmin naiseutta olivat symboloineet muodot, äitiyteen ja hedelmällisyyteen liittyvät kehonpiirteet – mutta modernisaation, urbanisaation ja kulutusyhteiskunnan nousun myötä syntyi uusi ihanne: hallittu, kurinalainen ja siloiteltu keho. Laihuus yhdistettiin itsekuriin ja tehokkuuteen – eli juuri niihin arvoihin, jotka palvelevat kapitalistista tuotantokulttuuria ja työelämää. Se ei siis ollut pelkästään esteettinen suuntaus, vaan heijastus ajasta, jossa keho muuttui hiljalleen projektiksi, jota oli muokattava, parannettava ja mitattava – aina vain lisää ja paremmin.
Diettikulttuuri, joka alkoi 1920-luvun “flapper-tytöistä”, ja liittyi naisten vapautumiseen vanhoista korseteista, oli alkuperäiseltä idealtaan tarkoitettu olemaan kapinaa perinteisiä sukupuolirooleja vastaan – mutta valitettavasti se loi siinä samalla uuden sellaisen. 1960-luvulla muoti-ikoni Twiggy lopullisesti vakiinnutti tuon aiemmin alkaneen poikamaisen hoikkuuden uudeksi kauneusihanteeksi, ja 1980-luvun valtavan suosittu aerobic-kulttuuri korosti entisestään kehon muokkaamista aktiivisen elämäntyylin kautta – ei vain laihuuden vuoksi, vaan koska “hyvä ihminen” oli aktiivinen, tehokas ja kontrollissa. Tämäkään kaikki ei ollut sattumaa, vaan osa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä, jossa yksilön arvoa mitattiin yhä enemmän ulkoisilla merkeillä: kehonhallinta oli moraalinen kysymys.
Laihduttaminen, kalorien laskeminen, rasvaprosenttien seuraaminen ja kosmetiikkatuotteiden ostaminen muodostivat kokonaisen taloudellisen ekosysteemin, joka ruokki naisten epävarmuutta – ja tahkosi samalla valtavia voittoja. Tämän toksisen kulttuurin sisäisti kokonainen sukupolvi.
Kun nainen käyttää kaiken energiansa omaan kehoonsa – sen laihduttamiseen, ehostamiseen, mittaamiseen jne. – hänelle jää huomattavasti vähemmän aikaa kapinoida, osallistua politiikkaan, olla luova tai ihan vain levätä. Tämä on hiljainen mutta äärimmäisen tehokas tapa alistaa: naisesta tulee oma tyranninsa, jonka oma sisäinen ääni hoitaa alistamisen muiden puolesta.
Näin kehon muokkaamisesta tulee itsekuriin naamioitu kuuliaisuuden muoto, joka näyttää valinnalta mutta on usein pakko.
Muoti
Muotiteollisuus on myös vahvistanut tätä epäluonnollista normia. 1960-luvulta alkaen alalla ihannoitiin androgyyneja malleja – ja toisinaan käytettiin jopa nuoria poikia naistenvaatteiden esittelyyn. Joidenkin suunnittelijoiden vaatemallit rakennettiin siis kehoille, joilta puuttui rinnat, lantio ja vartalon muoto – aivan kuin naiseuden kaikki fyysiset piirteet olisi haluttu poistaa ihan kokonaan näkyvistä. Tämä esteettinen valinta ei ollut neutraali: se kertoi halusta hallita kehoa, poistaa sen eroottisuus, aikuistuminen ja kypsyys.
Lopputuloksena syntyi ihanne, johon suurin osa naisista ei voi koskaan samaistua – eikä kyllä pitäisikään.
Ikääntyvä nainen: näkymätön ja poistettava
Yksi kauneusihanteiden synkimmistä totuuksista liittyy aikaan, naisen ikääntymisestä on tehty tabu. Siinä missä vaikkapa miehen harmaat hiukset symboloivat viisautta, charmia ja arvovaltaa, naisella ne merkitsevät usein näkymättömyyttä. Anti-aging-tuotteet lupaavat säilyttää nuoruuden – mutta samalla se viestii, että ikääntymistä tulisi jostain syystä vältellä, että vanheneva nainen ei ole enää arvokas. Kehon tulee olla sileä, kiinteä, huomaamaton – ei todellinen.
Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että tällainen ajatus ei vastaa todellisuutta. Vaikka yhteiskunnalliset normit ja media usein korostavat nuoruutta kauneuden mittarina, monet ihmiset pitävät ikääntyviä naisia hyvin viehättävinä. Esimerkkinä voisi käyttää erästä tutkimusta, jossa tarkasteltiin ikääntymisen vaikutusta kasvojen viehättävyyteen, havaittiin, että vanhempien arvioijien keskuudessa ikääntyneiden kasvojen viehättävyysarviot olivat korkeammat kuin nuorempien arvioijien keskuudessa. Eli viehätymme yleensä eniten suunnilleen saman ikäisistä ihmisistä kuin mitä itse olemme.
Lisäksi naisten omat käsitykset kauneudesta ja viehättävyydestä muuttuvat iän myötä. Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että vanhemmat naiset torjuvat äärimmäisen laihuuden ihanteet ja arvostavat enemmän luonnollista ulkonäköä. Tämä viittaa siihen, että ikääntyessään monet naiset kokevat itsensä viehättävinä ja arvokkaina, vaikka yhteiskunnalliset normit saattavatkin viestiä toisin.
On siis tärkeää tunnistaa, että kauneuden ja viehättävyyden käsitteet ovat todella monimuotoisia ja muuttuvia. Vaikka kulttuuriset normit asettavat paineita ikääntyville naisille, yksilölliset mieltymykset ja käsitykset kauneudesta poikkeavat kuitenkin näistä keinotekoisista normeista.
Kauneus ei ole pelkkä ihanne – se on rakenne
Kauneusihanteet eivät kerro ainoastaan siitä, minkä kulloinkin on sovittu olevan ihailtavaa – ne luovat myös tarkan arvojärjestelmän, joka erottelee, vertailee ja arvottaa.
Kyse ei siis ole vain yksilöllisistä mieltymyksistä tai esteettisistä suuntauksista, vaan laajamittaisesta sosiaalisesta järjestelmästä, joka rakentaa hierarkioita ja ylläpitää valtaa. Tämä järjestelmä määrittää, kuka saa olla näkyvä, kuka ansaitsee huomiota ja myötätuntoa – ja kuka sivuutetaan. Tällainen luokittelu ei perustu millään tapaa yksilön arvoon, kykyihin, ihmisyyteen eikä (ironista kyllä) edes siihen ulkonäköön, vaan siihen, kuinka hyvin hän kykenee sopimaan yhteiskunnan rakentamaan keinotekoiseen muottiin.
Erityisesti tämä jaottelu kohdistuu naisiin, joiden arvoa on jo vuosisatojen ajan mitattu heidän ulkonäöllään. Naisruumis on ollut paitsi halun kohde, myös kurin ja kontrollin kenttä – paikka, jossa yhteiskunnan toiveet ja vaatimukset ruumiillistuvat.
Kauneudesta on tullut sosiaalinen valuutta, jolla lunastetaan hyväksyntää, turvallisuutta, työmahdollisuuksia ja sosiaalista liikkuvuutta. Mutta toisin kuin raha, tämä valuutta ei ole vakaa. Se devalvoituu iän, sairauksien, raskauden, rasvojen, karvojen tai vääränlaisten vaatteiden myötä. Näin syntyy jatkuva epävarmuuden kehä, tila jossa kehon on jatkuvasti todistettava kelpoisuutensa.
Solidaarisuuden sijaan kilpailu
Yksi kauneusihanteiden tehokkaimmista ja samalla tuhoisimmista piirteistä on niiden kyky hajottaa solidaarisuus. Kun kauneus saadaan näyttäytymään harvinaisena ja vaikeasti saavutettavana pääsylippuna hyväksyntään – se ei ole enää yhteinen kokemus vaan nollasummapeli. Jokainen toisen saama kehu on pois itseltä. Jokainen katse, joka ei osu omaan kehoon, on uhka. Näin opitaan sitten tarkkailemaan toisia kriittisesti, vertailemaan ihoa, kehoa, ikää ja tyyliä – tämä tapahtuu usein huomaamatta, sisäistetyn pakon sanelemana.
Sosiaalinen media on kiihdyttänyt tätä kehitystä entisestään: algoritmit palkitsevat tietynlaista estetiikkaa, joka standardisoi kauneutta lisää. Samat piirteet toistuvat – symmetriset kasvot, tietynmalliset huulet, virheetön iho, hoikka mutta muodokas vartalo. Se, mikä näyttäytyy “luonnollisena kauneutena”, onkin yhä useammin seurausta suodattimista, toimenpiteistä ja kulttuurisesti valikoidusta representaatiosta.
Kaiken lisäksi vertailu ei tapahdu enää pelkästään katseissa, vaan nyt myös luvuissa: tykkäysten, seuraajien ja näyttökertojen määrissä. Tällainen jatkuva arviointi ylläpitää epävarmuutta – ja epävarmuus puolestaan ruokkii kulutusta, sillä ratkaisu on aina seuraavassa tuotteessa, toimenpiteessä tai elämäntapamuutoksessa.
Katse valvoo – ja sisäinen poliisi tottelee
Tällainen ryhmän jakaminen on voimakas kontrollikeino. Se ei vaadi ulkopuolista pakkoa, koska se toimii sisäisesti. Se saa ihmiset valvomaan itseään ja toisiaan herkeämättä. Tämän myötä se ohjaa huomion ovelasti pois rakenteellisesta sorrosta ja kohti yksilön keksittyjä puutteita.
Ja kun ihminen käyttää aikansa tähän, niin häneltä jää vähemmän aikaa kyseenalaistaa niitä järjestelmiä, jotka tämän tarpeen ylipäänsä synnyttävät. Ja jälleen kerran: tämä ei ole sattumaa – se on järjestelmällistä vallankäyttöä, jossa kauneusihanteet toimivat patriarkaatin sisäistettynä poliisina.
Michel Foucault’n kuvaama “panoptikonin” ajatus vankilasta, jossa vanki ei koskaan tiedä, milloin häntä tarkkaillaan, on hyvin sovellettavissa tähän ilmiöön: kontrolli toimii, koska tarkkailu on sisäistetty. Ei tarvita ulkopuolista valvontaa, kun oma sisäinen ääni on oppinut tuomitsemaan. Kun peiliin katsova ihminen ei näe itseään vaan kuvittelee toisen katseen, hänestä on tullut tämän järjestelmän uskollinen vartija.
Ikuinen muutos, ikuinen riittämättömyys
Kauneus on jatkuvasti pakeneva ja saavuttamaton kohde. Kun yksi ihanne saavutetaan – virheetön iho, hoikka keho, täydellisesti muotoillut kulmat – se korvautuu jo heti toisella.
Kosmetiikkateollisuus tarvitsee uutta, sillä täydellinen keho ei myy tuotteita. Kauneuden mittarin viisari heiluu koko ajan, ja jokainen uusi trendi synnyttää uuden tyytymättömyyden. Täydellisyys on kiiltokuva, tavoite johon ei koskaan edes ole tarkoituskaan päästä – ainakaan ilmaiseksi tai pysyvästi.
Tämä mekanismi ylläpitää jatkuvaa itsekurin ja itseinhon kehää. Kauneudesta on tehty suoritus, joka ei lopu. Se on projekti, jota ei koskaan voi hylätä. Se ei ole esteettinen kokemus vaan eksistentiaalinen vaatimus: ole vähemmän, ole sileämpi, ole nuorempi, ole toisenlainen. Ole jotain muuta kuin mitä oikeasti olet.
Ero ei koske vain yksilöä – vaan koko väestöä
Tämä kauneuden hierarkia ei rajoitu yksilöihin, vaan jakaa kokonaisia ihmisryhmiä. “Luonnollinen kauneus” kilpailee kirurgisesti muokatun kanssa, “nuoret” vanhojen kanssa, “aidot kehot” lihavien, vammaisten, ruskeiden, trans- ja maskuliinisten kehojen kanssa. Näin kauneusihanteet eivät ainoastaan erota yksilöitä toisistaan, vaan ylläpitävät yhteiskunnallisia valtasuhteita, kuten rasismia, ikäsyrjintää, ableismia, seksismiä ja transfobiaa. Ne jaottelevat, kenelle tarjotaan tilaa olla, ja kenen keho on yhä liian paljon, liian näkyvä tai vääränlainen.
Kuka tahansa, joka ei mahdu normatiivisen kauneuden kehykseen, muuttuu poikkeamaksi. Ja poikkeama marginalisoidaan. Tämä tapahtuu rakenteellisesti työhaastatteluissa, algoritmeissa, lehtien kansissa, katukuvassa jne. Jokainen karsinta viestii: sinä et kelpaa tähän tilaan, tähän rooliin, tähän maailmaan sellaisena kuin olet.
Kilpailu on opetettu – mutta ei väistämätön
Kauneuden kilpailullisuus ei kuitenkaan ole osa ihmisen perusluontoa, vaan kulttuurisesti rakennettu ja opetettu keinotekoinen käytäntö.
Se ei ole väistämätön osa ihmisyyttä, vaan luotu järjestelmä, jota voidaan tarkastella, kritisoida ja se voidaan jopa purkaa. Meidän on mahdollista kasvattaa katseita, jotka eivät arvioi ja alista. On mahdollista rakentaa estetiikkaa, joka ei sulje ketään pois.
On mahdollista nähdä keho muuna kuin projektina – nähdä se suhteena, muistina, tilana, jota ei tarvitse ansaita, vain asuttaa.
Tämän järjestelmän purkaminen vaatii tietoista vastarintaa. Se vaatii uudenlaista kuvastoa: kasvoja, jotka saavat vanheta. Vartaloita, joissa on erilaisia muotoja. Ihoa, joka ei peitä vaan kertoo tarinan. Se vaatii uudenlaisia arvoja, jotka eivät nojaa keksittyihin kauneusihanteisiin vaan yhteyteen, huolenpitoon, älyyn, leikkiin… vapauteen.
Kauneus voi olla silloin jotakin aivan muuta kuin hallinnan muoto – se voi olla mahdollisuus nähdä toisessa jotain, mikä on totta.
Kauneus voisi olla myös vapautta
Kun kauneus lakkaa olemasta keksitty kilpailu, se voi jälleen olla jotain meitä yhdistävää. Se voi olla muisto katseesta, joka ei vertaillut vaan ihaili. Tai kehollisuudesta, jota ei mitattu, pienennetty ja siloteltu.
Se voisi olla keho joka on olemassa juuri sellaisena kuin se on – keskeneräisenä, elävänä, alati muuttuvana ja omana ainutlaatuisena kokonaisuutenaan.
Monimuotoisuus ei ole poikkeama kauneudesta, vaan juuri sen perusta ja ydin. Tutkimuksetkin osoittavat selvästi, että ihmisten mieltymykset ovat huomattavasti laajempia kuin miten ne esitetään. Viehättävyyttä nähdään eri kokoisissa, värisissä ja ikäisissä kehoissa. Joillekin vetovoima syntyy hymystä, toisille eleestä, rytmistä, arpien merkityksestä tai raskauden jättämästä jäljestä.
Mikään yksittäinen normi ei ikinä edes voisi vangita tätä rikkauden määrää – eikä sen pitäisi yrittääkään.
Juuri kehojen monimuotoisuus muistuttaa meitä siitä, että elämää ei voi standardisoida. Kehot kantavat meidän elämäntarinoitamme, ne liikkuvat eri tavoin ja reagoivat maailmaan eri rytmissä. Jokainen meistä on osa ihmisyyden kokonaisuutta – ja kun alamme todella nähdä ja arvostaa tätä kirjoa, niin kauneus ei enää määritä ketä hyväksytään – vaan syntyy hyväksymisestä itsestään.
Alkujaan kauneus ei ole ollut patriarkaattisen järjestelmän työkalu alistamiseen, vaan ihmisyyden ilmaus. Sen ei ole tarkoitus jakaa vaan yhdistää meitä.
Sen ei kuulu pakottaa vaan vapauttaa. Ja juuri siksi se on niin merkityksellistä.
Entä jos kauneus ei olisikaan tärkeää?
Olen myös pohtinut, että kannattaako meidän edes pohtia niin kovasti, kenellä on oikeus määritellä kauneus ja miksi? Vai olisiko hedelmällisempää miettiä, että miksi kauneus määrittelee meitä lainkaan?
Mitä jos koko kauneuskäsitys ei kaipaakaan vallankumousta, vaan hiljaista irtipäästämistä?
Ehkä kauneus on ollut meille jo liian pitkään vääränlainen kompassi – suunta, joka on etäännyttänyt meitä pois kehoistamme, toisistamme ja siitä, mikä oikeasti kantaa ja millä on aidosti väliä.
Kauneudesta on väännetty kieli, jota opimme puhumaan jo ennen kuin opimme lukemaan. Se kertoo meille, kuka kelpaa ja kuka ei, mutta se ei koskaan kysy, mitä me itse tarvitsemme. Se ei kuuntele väsymystä, se ei tunnista turvaa. Se ei hyväksy kipua, huumoria, levollisuutta, luopumista. Se ei tunne rauhaa.
Voisimmeko sen sijaan kysyä vaikkapa, että mikä tekee ihmisestä läsnä olevan? Mikä tekee kehosta kodin – ei projektin, ei tuotteistettavan pinnan, vaan paikan, jossa voi hengittää ilman että tarvitsee olla “jotain enemmän”?
Olisiko meidän mahdollista löytää ihan uudenlainen suhde omiin kehoihimme? Rakentaa kehotietoisuuden malli, joka ei kysy miltä näytät, vaan miltä tuntuu?
Minun mielestäni keho ei ole työkalu vaan instrumentti. Ei kone, vaan soitin. Sen ei tarvitse olla tehokas – riittää, että se soi. Että sillä luodaan.
Keho on taidetta. Se on tarkoitettu itseilmaisun välikappaleeksi – se on maalaus, joka ei ikinä tule valmiiksi vaan elää jatkuvasti muuttuvien väriensä kautta. Iho on pinta, joka saa kantaa elämän jälkiä ilman selittelyjä. Sen arvokkuus ei ole kiillotettua vaan rehellistä.
Monissa hengellisissä perinteissä keho ei ole ongelma, vaan väylä. Se on paikka, jossa hiljaisuus kuuluu, paikka jossa muutos tapahtuu. Se ei ole este, vaan silta.
Me elämme tämän elämän näissä kehoissamme – ja juuri siksi ne ovat totta, kauniita. Niissä ei ole mitään korjattavaa tai piiloteltavaa, ainoastaan kuunneltavaa. Me kohtaamme tämän maailman kehojemme kautta – ja ehkä myös sen, mikä meitä kannattelee, vaikka emme osaisikaan antaa sille mitään nimeä.
Ehkä kaikkein radikaaleinta ei olekaan kauneuden takaisin valtaaminen, vaan sen merkityksen kutistaminen. Se, että emme enää alistu sen mitattavaksi, vaan otamme elämän vastaan sellaisena kuin se on: keskeneräisenä, kummallisena, rikkinäisenä, kauniina ja ihmeellisenä.
Ja juuri siksi elämä on niin kaunista – ei siksi, että meidän pitäisi olla täydellisiä, vaan siksi, että me olemme elossa, olemassa.
.
.
.
.
.
.
Lähteet
-Bordo, Susan. Unbearable Weight: Feminism, Western Culture, and the Body. University of California Press, 1993.
-Wolf, Naomi. The Beauty Myth: How Images of Beauty Are Used Against Women. Vintage, 1991.
-Holliday, Ruth & Taylor, Joanne. “Aesthetic Surgery as False Beauty.” Feminist Theory, vol. 7, no. 2, 2006.
-Mulvey, Laura. “Visual Pleasure and Narrative Cinema.” Screen, vol. 16, no. 3, 1975.
-Bartky, Sandra Lee. Femininity and Domination: Studies in the Phenomenology of Oppression. Routledge, 1990.
-Young, Iris Marion. Throwing Like a Girl and Other Essays in Feminist Philosophy and Social Theory. Indiana University Press, 1990.
-Zeitz, Joshua. Flapper: A Madcap Story of Sex, Style, Celebrity, and the Women Who Made America Modern. Crown, 2006.
-Green, Penelope. “Twiggy’s Legacy.” The New York Times, September 25, 2009.
-Banner, Lois W. American Beauty. University of Chicago Press, 1983.
-Strings, Sabrina. Fearing the Black Body: The Racial Origins of Fat Phobia. NYU Press, 2019.
-Tiggemann, Marika. “Sociocultural Perspectives on Human Appearance and Body Image.” Body Image, vol. 8, no. 4, 2011.
Cwynar-Horta, Jessica. “The Commodification of the Body Positive Movement on Instagram.” Stream: Culture/Politics/Technology, vol. 8, no. 2, 2016.
-Singh, Devendra. “Adaptive Significance of Female Physical Attractiveness: Role of Waist-to-Hip Ratio.” Journal of Personality and Social Psychology, vol. 65, no. 2, 1993.
-Etcoff, Nancy. Survival of the Prettiest: The Science of Beauty. Doubleday, 1999.
-Abram, David. The Spell of the Sensuous: Perception and Language in a More-Than-Human World. Vintage Books, 1996.
-LaMothe, Kimerer. Why We Dance: A Philosophy of Bodily Becoming. Columbia University Press, 2015.
-Lorde, Audre. “Uses of the Erotic: The Erotic as Power.” In Sister Outsider. Crossing Press, 1984.
-Gill, Rosalind. “Postfeminist Media Culture: Elements of a Sensibility.” European Journal of Cultural Studies, vol. 10, no. 2, 2007.
-Banet-Weiser, Sarah. Empowered: Popular Feminism and Popular Misogyny. Duke University Press, 2018.
-Duffy, Brooke Erin. (Not) Getting Paid to Do What You Love: Gender, Social Media, and Aspirational Work. Yale University Press, 2017.
Epilogi 
Jätä kommentti Rasmus Rautio Peruuta vastaus