Aiempi osa: https://epilogi.blog/2025/04/25/dark-tetrad-osa-1/
.
Psykopatia ja sadismi kuuluvat niihin ilmiöihin, jotka herättävät samanaikaisesti uteliaisuutta, pelkoa ja väärinymmärryksiä. Tämä artikkeli syventyy niihin ilman sensaationhakuisuutta tai tarkoituksellista aiheilla mässäilyä, mutta jo pelkästään näiden käsitteiden käsittely voi olla häiritsevää tai herättää epämiellyttäviä tunteita.
Siksi varoituksen sana: tämä teksti ei välttämättä sovi herkille lukijoille. Tarkoituksena on kuitenkin tarkastella psykopatian ja sadismin ydintä — ei kauhutarinoiden kautta, vaan psykologian, neurobiologian ja yhteiskunnallisen ymmärryksen valossa.
Psykopatia
Psykopatia ei ole tunne. Se on sen puute.
Tämä on yksinkertainen toteamus, mutta sen seuraukset ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia.
Psykopatia ei ole ensisijaisesti elokuvista ja sarjoista tuttua väkivaltaa, sadismia ja rikollisuutta – vaikka se voi toki ilmetä niinkin. Psykopatia on vakava häiriö siinä perustavanlaatuisessa kyvyssä, joka tekee meistä ihmisistä inhimillisiä: kyvyssä kokea, että toisella on arvo. Kyvyssä nähdä toisen kärsimys – ei vain tiedollisena rekisteröintinä, vaan kehollisena ja moraalisena impulssina. Kun tämä yhteys puuttuu, ihminen ei lakkaa olemasta – mutta jotain hyvin olennaista lakkaa resonoimasta.
Psykologisessa tutkimuksessa psykopatiaa on pitkään lähestytty kahdesta suunnasta: käyttäytymisen ja tunnetoimintojen kautta. Robert D. Haren kehittämä PCL-R, psykopatian arviointilista, mittaa käyttäytymistä, kuten patologista valehtelua, impulsiivisuutta ja manipulatiivisuutta. Mutta sen rinnalle on kasvanut kiinnostus myös siihen, mitä psykopaatin mielessä ja kehossa tapahtuu – tai jää tapahtumatta.
Aivokuvantamistutkimuksissa on selvinnyt amygdalan vajaatoiminta. Amygdala on mantelitumake, jonka rooli liittyy erityisesti tunteiden, pelon ja empatian säätelyyn. Psykopaattien aivot reagoivat tutkitusti heikommin, jos lainkaan, toisten ihmisten kipuun, pelkoon ja suruun. Kun tavallinen ihminen näkee toisen kärsivän, amygdala aktivoituu – psykopaatti saattaa kyllä havaita kivun, mutta ei pysty tuntemaan sen merkitystä.
Myös Ventromediaalinen prefrontaalikorteksi (vmPFC), aivoalue, joka osallistuu moraalisiin päätöksiin, vastuun tuntemiseen ja pitkäaikaisten seurausten hahmottamiseen, toimii psykopaatilla poikkeavalla tavalla. vmPFC ei integroidu tunnekokemukseen samalla tapaa kuin ihmisillä tyypillisesti. Päätökset voivat olla älykkäitä, johdonmukaisia ja analyyttisiä – mutta niistä puuttuu tunnepaino. Moraali jää mekaaniseksi: jos mikään ei tunnu väärältä, mikään ei oikeastaan ole väärin.
Tämä ei tarkoita, että psykopaatti olisi “rikkinäinen kone”. Pikemminkin hän on kone, joka on säädetty toisin. Psykopatian yhteydessä ei siis puhuta pelkästä tuntee. puutteesta, vaan kyse on aivan uudelleenorganisoituneesta psyykkisestä ekosysteemistä: järjestelmä kyllä toimii – mutta aivan täysin eri arvoilla.
Kaikki psykopaatitkaan eivät tosin ole samanlaisia. Tätä on usein vaikea hahmottaa, koska populäärikulttuurin ja podcastien ansiosta koko sana tuntuu jp itsessään merkitsevän vain absoluuttista tuhoa, tyhjyyttä ja pahuutta.
Mutta kuten kaikki psykologiset rakenteet, myös psykopatia on kirjo, ei yksittäinen standardoitu olemus. Yleisesti puhutaan primaarisesta ja sekundaarisesta psykopatiasta.
Primaarinen psykopatia on ikään kuin sisäänrakennettua vieraantumista toisten tunteista. Se on matala-ahdistuksinen, rauhallinen ja suunnitelmallinen ilmenemismuoto. Näillä henkilöillä ei ole tunne-elämän epävakautta tai emotionaalista kaaosta – ei siksi, että he olisivat tasapainoisia, vaan koska he eivät ole tunneyhteydessä itseensä tai muihin. Tässä on se charmikas psykopaatti, joka löytää tiensä johtotehtäviin ja verkostoihin: hahmo, jota ei osata pelätä ennen kuin on jo liian myöhäistä.
Sekundaarinen psykopatia taas muistuttaa enemmän tunne-elämän raunioita. Se on impulsiivinen, reaktiivinen, usein traumataustainen. Näillä henkilöillä on ahdistusta ja sisäistä levottomuutta, mutta myös krooninen kyvyttömyys säädellä tunteita. Empatiakyky on silti yhtä heikentynyt tai olematon kuin edellisellä. Tämä tyyppi löytyy useammin vankiloista, väkivallan keskeltä ja kaoottisista ihmissuhteista. Hän ei manipuloi, koska on ovela – vaan koska se on hänen kielensä.
Yhtä tärkeää kuin näiden alatyyppien tunnistaminen, on erottaa psykopatia muista empatiavajeeseen liittyvistä häiriöistä – erityisesti autismikirjosta ja alexitymiasta. Psykopatiaan niputetaan usein virheellisesti kaikki ihmiset, joilla on vaikeuksia ymmärtää tunteita. Mutta muiden kohdalla kyse ei ole lähimainkaan samasta asiasta.
Autismikirjon henkilö saattaa kamppailla toisen mielen mallintamisen kanssa: hän ei aina osaa päätellä, mitä toinen (tai hän itse) tuntee ja ajattelee. Hän saattaa olla sanattomien vihjeiden suhteen epävarma ja reagoida erikoisesti tunnepitoisiin tilanteisiin – mutta hän ei halua satuttaa. Hän tuntee syyllisyyttä, usein ylikorostuneestikin, jos aiheuttaa toiselle pahaa mieltä. Hän voi rakastaa syvästi, omalla tavallaan, ja olla uskollinen äärimmäisyyteen asti.
Alexitymia – vaikeus tunnistaa ja ilmaista omia tunteitaan – on toinen tila, jossa ulkoisesti tunnekylmä käytös voi peittää alleen sisäistä myllerrystä. Alexityminen ihminen ei ole empatiakyvytön – hän saattaa olla niin tunteidensa tukahduttama, ettei osaa enää edes erotella, mitä kokee. Hän voi vaikuttaa välinpitämättömältä, vaikka sisällään olisi ahdistus, suru tai myötätunto, jolle hän ei löydä nimeä tai ilmaisua.
Psykopatia eroaa näistä jo juuritasolla. Psykopaatilla ei ole tämänkaltaisia haasteita – hänellä ei ole koko ongelmaa. Hän ei tunnista niitä, koska hänen maailmankuvassaan toisella ihmisellä ei ole minkäänlaista arvoa. Psykopatia ei ole väärin kalibroitua empatiaa, vaan sen radikaalia poissaoloa. Hän ei hämmenny, hän ei turhaudu – hän on tyyni, koska hänen hermostonsa ei ole viritetty reagoimaan toisen kokemukseen. Tämä tekee erosta paitsi tieteellisen, myös eettisen: psykopaatti ei ole väärin ymmärretty – hän on ymmärtämättömyyden itsensä ruumiillistuma.
Toiminnallinen psykopatia
Tämä on mielenkiintoista: Psykopatia ei ole enää pelkästään poikkeama yksilössä – siitä on muodostunut jo yhteiskunnan rakenteisiin piilotettu ihanne, jota ei vain haluta nimetä siksi, mitä se on.
Tämänkaltainen psykopatia ei riko lakia, vaan sääntöjä, joita ei ole kirjoitettu: se vähät välittää aiemmin vallinneista myötätunnon, vastuun, vastavuoroisuuden periaatteista. Sitä näkyy yritysjohdossa, oikeussaleissa, leikkaussaleissa, valtion johdossa. Siellä, missä päätöksiä tehdään suurista asioista ja pienistä ihmisistä.
Toiminnallinen psykopaatti ei tarvitse väkivaltaa, koska hän hallitsee verkostoja, järjestelmiä ja prosesseja. Hän ei pyri pakenemaan tunteita – hän on rakentanut itsensä niin, ettei niitä tarvita. Hän ei ole moraaliton yksittäinen poikkeus, vaan kulttuurillisen logiikan logiikkaan johdonmukaisesti istuva yksilö. Hän menestyy, koska hänen sisäinen rakenteensa muistuttaa ympäröivää arvojärjestelmää: tehokkuus yli tunteiden, tulos yli etiikan, hallinta yli hoivan.
Tutkimuksissa on toistuvasti havaittu, että tietyt rakenteet – erityisesti kilpailulliset, hierarkkiset ja paineistetut organisaatiot – suosivat piirteitä, jotka ovat yhteensopivia psykopatian kanssa. Babiak ja Hare (2010) osoittivat, että mitä korkeammalle yrityksessä noustiin, sitä enemmän löytyi yksilöitä, joissa ilmeni psykopatian piirteitä. Nämä henkilöt olivat karismaattisia, määrätietoisia, ja osasivat käyttää hyväkseen järjestelmän sokeita pisteitä. He tekevät yhteistyötä vain näennäisesti, mutta heidän toimintansa on yksisuuntainen: minä, ei me.
Yhteiskunta ihailee tällaisia hahmoja. Ei siksi, että se hyväksyisi heidän väkivaltansa – vaan koska se haluaa heidän tehokkuutensa. Psykopatian ei tarvitse olla rikollista, kun se on sosiaalistettu. Kun manipulaatio tapahtuu kokoushuoneessa, se muuttuu strategiseksi viisaudeksi. Kun empatian puute tarkoittaa, ettei tehtävien kurjuus paina, siitä tulee resilienssiä. Me emme ihaile psykopaatteja vaikka he ovat tunteettomia – vaan siksi, että he ovat.
Tämä johtaa kysymykseen: mitä tapahtuu pitkällä tähtäimellä, kun psykopatia lakkaa olemasta yksilön häiriö ja nähdään järjestelmän normina?
Millaiseksi me muutumme lajina, jos se mitä kutsumme “inhimilliseksi” – kuten empatia, häpeä ja vastuu – ovat vain riskitekijöitä kilpailussa jota ennen kutsuttiin elämäksi?
Psykopatian kulttuurillinen lumous
Fiktio on psykopaatin valtakunta. Tarinat vilisevät hahmoja, joilla ei ole empatiaa, mutta joilla on ylivertainen itsehallinta. Hannibal Lecter, Patrick Bateman, Villanelle, Amy Dunne – he ovat älykkäitä, hallittuja ja selittämättömällä tavalla lumoavia. Heidän väkivaltansa on esteettistä, heidän kylmyytensä taidetta. Miksi? Miksi koemme heidät kauniina, viehättävina ja älyllisesti kiehtovina?
Ehkä siksi, että heissä tiivistyy kaipaus johonkin, mitä harva rohkenee myöntää: ei halu tunteettomuuteen, vaan halu olla vapaa jatkuvasta sosiaalisesta pelistä. Psykopaattihahmoissa viehättää heidän kykynsä olla suoraan, vailla sovinnaisuuden vaatimusta tai hyväksynnän janoa. He eivät selittele tekojaan, eivätkä he pyytele anteeksi olemassaoloaan. Tämä avoimuus ei tee heistä inhimillisiä, mutta se tekee heistä käsittämättömän rehellisiä. Juuri tämä ristiriitainen rehellisyys kiehtoo meitä, joiden elämässä totuus on usein kompromissi ja sanat varovaisia.
Toisaalta lumouksen syynä saattaa olla myös se tapa, jolla fiktiiviset psykopaatit sotkevat totutut käsityksemme kauneudesta ja hyvyydestä. Olemme oppineet yhdistämään kauniin hyvään, ruman pahaan. Kun nämä käsitteet erotetaan toisistaan ja ne eivät enää kuljekaan käsi kädessä, syntyy hämmentävä mutta koukuttava epämukavuus: pahuus voi olla esteettisesti houkuttelevaa, kauneus moraalisesti onttoa. Tällainen hahmo pakottaa meidät katsomaan, miten helposti ulkoinen viehätys ja sisäinen moraali voivatkin kulkea eri suuntiin. Meitä jää kiinnostamaan, mitä tämä havainto kertoo omista arvioistamme ja moraalisesta kompassistamme.
Ehkä tärkein psykopaatin kiehtovuuden lähde on kuitenkin vielä tätäkin syvemmällä. Se liittyy moraalisten roolien murenemiselle altistuvaan maailmaan, jossa psykopaatin kaltaiset hahmot eivät tarvitse oikeutuksia eivätkä perusteluja toiminnalleen. Heidän kauttaan näemme maailman, jossa tutut moraaliset ja sosiaaliset säännöt lakkaavat toimimasta. Tämä ei ole viehättävää siksi, että haluaisimme itse rikkoa samoja sääntöjä, vaan siksi, että psykopaatin ehdoton läsnäolo pakottaa meidät kysymään itseltämme: kuinka vakaita meidän omat moraaliset käsityksemme oikeastaan ovat? Kuinka pitkälle sääntöjen ja normien ulkopuolella voimme katsoa ilman, että oma maailmamme järkkyy?
Näin ollen fiktiivisen psykopaatin lumo ei oikeastaan perustu hänen tekoihinsa tai kylmyyteensä sinänsä, vaan siihen, miten hän pakottaa meidät tutkimaan omia rajojamme ja omia määritelmiämme siitä, mikä on oikein ja mikä kaunista. Heidän hahmonsa ravistelee meitä pohtimaan ihmisyyttä juuri siellä, missä se alkaa muuttua epävarmaksi ja vaikeaksi tunnistaa.
Tuotamme ja toistamme näitä hahmoja, jotka elävät ilman empatiaa – koska he näyttävät meille mitä me menettäisimme, jos luopuisimme ihmisyydestä – ja mitä saisimme tilalle.
Psykopatia ei ole pelottavaa vain siksi, että se on harvinainen. Se on pelottava siksi, että se on peili, jossa ei näy tunne – ja ehkä siksi, me katsomme siihen niin usein. Toivoen salaa, ettemme näkisi itseämme. Mutta peläten, että näemme.
Voiko psykopaatti rakastaa?
Ei siinä merkityksessä, jossa rakkaus perustuu toisen ainutlaatuisuuden tunnistamiseen, empatiaan ja vastavuoroisuuteen. Mutta psykopaatti voi haluta, omistaa ja kontrolloida. Hän voi sitoutua, jos se palvelee hänen narratiiviaan. Hän voi jäljitellä läheisyyttä – mutta suhde ei koskaan kosketa häntä syvältä, koska syvyyttä ei ole. Rakkaus ei ole tunne, jonka kautta hän sulautuu toiseen, vaan keino pitää toinen hallittavissa.
Voiko psykopatiaa hoitaa?
Psykopatiaa on pitkään pidetty hoitoresistenttinä persoonallisuushäiriönä. Monet psykoterapiat kun perustuvat juuri empatiaan, syyllisyyteen ja toisen näkökulman ymmärtämiseen – eli juuri niihin, joita psykopaatti ei edes tunne tai ymmärrä.
Tämä tekee perinteisistä menetelmistä usein tehottomia tai jopa riskialttiita. Terapeutti muuttuu helposti manipulaation kohteeksi, kun asiakas käyttää hoitotilannetta omien tavoitteidensa ajamiseen, ei muutokseen. Näin hoitosuhde ei vain epäonnistu – se voi vahvistaa ongelmakäyttäytymistä.
Silti hoito ei ole täysin mahdotonta. Uudemmissa tutkimuksissa on alettu korostaa sitä, että tavoitteena ei aina tarvitse olla persoonallisuuden muuttaminen, vaan haittojen vähentäminen, toimintakyvyn parantaminen ja impulssikontrollin tukeminen. Esimerkiksi skeematerapiaa ja dialektista käyttäytymisterapiaa on kokeiltu – ei empatiakyvyn herättämiseksi, vaan toimivamman arjen rakentamiseksi. Tarkoituksena, että jos yhteys ei rakennu tunteesta, niin se rakennetaan yhteisistä sopimuksista, rutiineista ja johdonmukaisuudesta.
Toinen lähestymistapa on ympäristön hoitaminen. Psykopaatin kanssa elävien tukeminen voi olla yhtä tärkeää kuin itse psykopaattisen henkilön kohtaaminen. Tämä siirtää painopisteen yksilön muuttamisesta vahinkojen ehkäisyyn, rajojen selkeyttämiseen ja suojarakenteiden rakentamiseen. Joskus paras mahdollinen hoito on se, että yhteisö ei enää haavoitu.
Psykopatian hoito onkin ehkä enemmän eettinen kuin lääketieteellinen kysymys. Voimmeko tukea ihmistä, joka ei tunne katumusta, syyllisyyttä tai myötätuntoa – ja millä ehdoin? Hänen kykynsä sitoutua muutokseen kun perustuu vain hyötyyn, ei moraaliin. Tämä pakottaa meidät katsomaan terapiaa uudessa valossa: ei vain parantamisen keinona, vaan myös rajojen, sopimusten ja realismin kautta.
Minä ilman meitä – voiko identiteetti rakentua ilman toisia?
Psykopatia ei ole pelkästään moraalisen kokemisen häiriö – se on myös minäkuvan rakentumisen erikoistapaus. Useimmat ihmiset rakentavat käsitystään itsestään peilaamalla itseään muihin: heijastamalla, tunnistamalla, tuntemalla häpeää, ylpeyttä, läheisyyttä, torjuntaa. Mutta mitä tapahtuu, kun tämä peilaava suhde puuttuu – kun toinen ei ole sinun kaltaisesi, vaan pelkästään esine, vaikutus, mahdollisuus?
Psykopaatin identiteetti on usein ulkoinen, roolipohjainen, strateginen. Minäkuva ei kehity suhteessa toiseen, vaan suhteessa tavoitteisiin ja tilanteisiin. Tämä tuottaa minuuden, joka on työkalumainen: se vaihtaa muotoaan, kun tilanne vaihtuu. Ei teeskennellen, vaan luontevasti – koska moraalista peiliä ei ole rikottu, se ei koskaan edes ollut seinällä.
Tällainen identiteetti on tehokas mutta hyvin haurastumisherkkä. Se ei nojaa arvopohjaan, vaan palautteeseen. Kun kontrolli menetetään, kun ympäristö ei enää vastaa odotetusti, psykopaatin minä ei tunne särkyvänsä – mutta se voi menettää muotonsa. Tämä selittää, miksi jotkut psykopaattiset henkilöt ovat syvästi riippuvaisia ulkoisista rakenteista: vallasta, asemasta, rooleista ja kaikesta vastaavasta joissa oma minuus pysyy koossa. Ilman niitä jää jäljelle tyhjyys, jota ei voi kuvata suruksi – vaan reaktiottomuudeksi.
Mitä ihminen on ilman syyllisyyttä, ilman häpeää, ilman peilejä? Voiko minuutta todella olla, jos se ei ole koskaan asettunut toisen rinnalle – ei tuntenut vertailua, vastuuta, kipua? Ja voiko ihmisyys rakentua pelkästä itsestä, ilman muita?
Miltä maailma tuntuu, kun mikään ei tunnu?
Psykopaatin sisäinen maailma on kuin huone, josta on viety pois resonanssi. Ääni kuuluu, mutta ei kaiu. Toisten reaktiot nähdään, mutta niihin ei synny kehollista vastetta. Muiden tunteet ovat ilmiöitä, eivät kokemuksia. Tämä ei tarkoita, että psykopaatti olisi sisäisesti täysin tyhjä – mutta hänen tapansa kokea on eriytynyt siitä, mitä pidämme normaalina psyykkisenä vasteena. Pelko ei aktivoi. Syyllisyys ei paina. Suru ei vedä maata jalkojen alta.
Tutkimuksissa on kuvattu, että osa psykopaateista kokee elämänsä jatkuvana tasona, jossa piikkejä ei juuri ole. He eivät juurikaan menetä malttiaan, mutta eivät myöskään tunne aitoa liikutusta tai kiintymystä. Tämä tuottaa tietynlaista vakautta – mutta myös ulkopuolisuutta. He eivät välttämättä koe itseään epäonnistuneiksi, mutta eivät myöskään kiinnity arvoihin tai muihin ihmisiin. He ovat eräänlaisia psyykkisiä satelliitteja: liikkuvat muiden keskellä, mutta eivät kiinnity mihinkään kiertoradalle.
Psykopaatit itse ovat kuvanneet tämän tunneköyhyyden vapauttavaksi. He kokevat olevansa selkeämpiä ajattelussaan, kevyempiä päätöksissään, vapaampia elämän raskaista kerrostumista. Mutta samalla syntyy ristiriita: tämä vapaus ei tuo minkäänlaista merkitystä. Ilman katumusta ei synny korjaamista. Ilman kiintymystä ei ole menetystä.
.
Sadismi
Siinä missä narsismi kaipaa ihailua, machiavellismi kontrollia ja psykopatia on tunteen puutetta, sadismi ei tyydy passiiviseen etäisyyteen – se haluaa kohdata toisen kivun ja nauttia siitä.
Se ei ole pelkästään empatian puutetta, vaan inhimillisen tuntevuuden aktiivista kääntämistä toisen vahingoksi. Siksi sadismi on ehkä nelikon häiritsevin jäsen: siinä ei ole kyse välinpitämättömyydestä vaan kohdistetusta huomiosta, jolla on selkeä, häiritsevä suunta – kohti toisen kärsimystä.
Sadismi ei ole uusi ilmiö, mutta sen psykologinen tutkimus on verrattain nuorta. Pitkään sadismi miellettiin yksinomaan seksuaalisen poikkeavuuden piiriin, ja esimerkiksi DSM-IV:ssä sadistinen persoonallisuushäiriö poistettiin luokituksista sen jälkeen, kun sen päällekkäisyys muiden häiriöiden (erityisesti psykopatian ja narsismin) kanssa teki sen diagnosoinnista liian vaikea.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sadismia ei olisi olemassa psykologisena ilmiönä – se vain ei mahdu helposti yksiselitteisten diagnoosien maailmaan.
Viime vuosien persoonallisuustutkimus on kuitenkin nostanut sadismin takaisin esiin erityisesti niin sanotun pimeän persoonallisuuden tutkimuksen yhteydessä. Tutkijat kuten Buckels, Paulhus ja Jones (2013) ovat tuoneet sadismin takaisin neljänneksi pilariksi pimeään nelikkoon, ja nimenomaan väkivallasta tai seksistä irrallisena sosiaalisena ilmiönä. Heidän tutkimuksensa osoitti, että osa ihmisistä ei pelkästään salli toisen kärsimystä – he nauttivat siitä. Ja mikä tärkeämpää: he hakeutuvat tilanteisiin, joissa tämä nautinto on mahdollista.
Esiintyvyydestä puhuminen on todella vaikeaa, koska sadismi harvoin tunnistetaan tai myönnetään. Silti kokeelliset tutkimukset, joissa osallistujat ovat esimerkiksi saaneet mahdollisuuden vahingoittaa toista rangaistuksen nimissä tai kilpailutilanteessa, osoittavat sadistisia piirteitä merkittävällä osalla koehenkilöistä.
Buckelsin kuuluisassa tutkimuksessa sadistiset osallistujat olivat valmiita tappamaan ötököitä – vaikka he tiesivät, että teko ei ollut välttämätön tai palkitseva muuten kuin sen tuottaman kontrollin ja kivun tunteen kautta.
Sadismi ei ole yksi asia. Sitä on tutkittu vähintään kahden pääulottuvuuden kautta:
–Vapaaehtoinen sadismi, jossa nautinto kivusta on tietoinen, haluttu ja usein seksuaalisesti tai esteettisesti ladattu.
–Pakonomainen sadismi, jossa tarve kontrolloida tai nöyryyttää toista on niin vahva, että se ylittää sosiaaliset normit, riskit ja oman edun.
Näiden lisäksi erotetaan usein seksuaalinen sadismi, jossa kivun antaminen liittyy kiihottumiseen, ja sosiaalinen sadismi, jossa nautinto syntyy vallasta, nöyryytyksestä, julkisuudesta tai kontrollista ilman seksuaalista latausta.
Juuri tämä jälkimmäinen on erityisen kiinnostava pimeän persoonallisuuden kannalta – ja kaikkein helpoimmin naamioitu, koska se voidaan pukea oikeudenmukaisuudeksi, tiukaksi johtamiseksi tai jopa ”huumoriksi”.
Sadismi rakenteissa
Sadismi ei ole vain yksilöiden poikkeavuutta. Se on sosiaalisesti siedettyä, joskus jopa palkittua käyttäytymistä, kunhan se vain pysyy sopivasti verhottuna.
Se näkyy koulukiusaamisessa, työpaikkakiusaamisessa, julkisissa nöyryyttämisissä ja ironian nimissä tehdyssä alistamisessa. Se ei ole aina väkivaltaa, vaan joskus juuri sen puutetta: sitä, että jätetään kuulematta, tukematta, puolustamatta.
Sosiaalisessa mediassa sadismi kukoistaa. Verkon nimettömyys ja algoritmit mahdollistavat sen, että toisten nöyryytys voidaan jakaa, tykätä ja kierrättää – ei vain ilman seurauksia, vaan jopa sosiaalisen palkkion kera.
Trollaus, cancelointi, vihaviestit, kommenttikenttien reaktiot: kyse ei ole vain vihan purkauksista, vaan järjestelmällisestä mielihyvän tavoittelusta, jonka toisen häpeä, lamaannus tai vastareaktio tuottaa. Verkossa sadismista on tullut viihdettä, osa kulttuurillista kieltä.
Tutkijat ovat havainneet, että sadistisesti suuntautuneet ihmiset hakeutuvat ympäristöihin, joissa vallan käyttö ja toisten kontrollointi on mahdollista ilman suoraa fyysistä kontaktia. Tämä selittää, miksi sadismia esiintyy erityisesti asiakaspalvelussa, byrokratiassa, hallinnollisessa päätöksenteossa tai viranomaiskoneistoissa – siellä, missä valta on yksisuuntaista ja jäljet vaikeasti jäljitettävissä.
Sosiaalinen sadismi ei ole väkivaltaista, vaan muodollista. Se piiloutuu ohjeisiin, lakeihin ja säännöstöihin. Sen kieli on passiivista: “näin toimitaan”, “on päätetty”, “ei voida valitettavasti auttaa”.
Sadismi ei myöskään ole läheskään aina tietoista tai etukäteen suunniteltua. Joissakin tapauksissa valtaa käytetään “oikeuden nimissä”, mutta palkaksi saadaan kuitenkin sadistista nautintoa.
Onko silloin todellakin kyse oikeuden toteuttamisesta vai omasta nautinnosta – joskus sitä ei tiedä edes tekijä itsekään.
Tämä tuo esiin sadismin kaikkein arvaamattomimman puolen: sen kyvyn naamioitua eettisyydeksi.
Missä päättyy oikeus ja alkaa sadismi?
Yksi sadismin vaikeimmin tunnistettavista muodoista kietoutuu oikeudenmukaisuuden tunteeseen. Ajatukseen siitä, että jos joku toimii väärin, hänen on kärsittävä. Tämä ajatus on istutettu syvälle moraaliseen intuitioomme, ja se näkyy oikeusjärjestelmissä ympäri maailman.
Ja vaikka tässä ajatuksessa on tietty logiikka, niin jossain kohdassa tapahtuu hienovarainen mutta merkittävä siirtymä väärään suuntaan: rangaistuksen tarpeesta tuleekin nautinnon lähde. Oikeuden jakamisen sijaan saadaankin aikaan mielihyväkierre, jossa kyse ei ole enää sovituksesta, vaan päämääränä on toisen kipu, kärsimys ja nöyryytys.
Psykologit ovat havainneet, että ihmiset kokevat vahvaa tyydytystä silloin, kun väärintekijä “saa, mitä ansaitsee”. Tämä ei vielä itsessään ole sadismia – mutta kun tämä tunne jatkuu, voimistuu ja etääntyy alkuperäisestä syystä, sen juuret alkavatkin upota ihan toisenlaiseen maaperään.
Esimerkiksi kokeissa, joissa koehenkilöt voivat rangaista toista pelkästään siksi, että tämä teki heille vääryyttä tai rikkoi sääntöjä, sadistisimmat osallistujat ylittävät nopeasti “oikeutetun” tason ja jatkavat rankaisemista, vaikka siitä ei olisi enää mitään hyötyä kenellekään. He tekevät sen, koska se tuntuu hyvältä.
On tärkeää tunnistaa tämä ero: empatiaan perustuva oikeudenmukaisuus pyrkii palauttamaan tasapainon, sadismi taas nauttii epätasapainosta. Se ei etsi korjausta, vaan tilannetta, jossa toinen alistuu. Sadistiselle mielelle ei riitä, että sääntöjen rikkomisesta koituu seuraus – sen on nähtävä, että toinen kärsii. Kyse on mielihyvästä, joka syntyy toisen pienentämisestä.
Eikä tämä koske pelkästään rikosoikeutta tai valtarakenteita. Samaa näkyy sosiaalisessa mediassa, ihmissuhteissa, kasvatuksessa ja parisuhteissa.
Sadisti ei siis aina halua tuottaa tuskaa turhaan. Se haluaa sen tuntuvan oikeutetulta – sillä silloin se ei tarvitse perusteluja. Juuri tässä on sadismin moraalinen oveluus: kun teko tuntuu oikealta, nautinto ei tunnu väärältä. Ja mitä enemmän maailma polarisoituu, sitä helpommin toisten kärsimyksestä tulee hyväksytty osa yhteistä tunnetta: he ansaitsevat sen.
Sadismi viihteen polttoaineena
Sadismi elää vahvasti siellä, missä haluamme tulla viihdytetyiksi, ravistelluiksi, pakotetuiksi tuntemaan jotakin – mutta turvallisen etäisyyden päästä.
Elokuvien anti-sankarit, sarjamurhaajat, kostajat ja kiduttajat ovat usein katsojien suosikkeja. He eivät ainoastaan selviä väkivallasta – he nauttivat siitä, ja me nautimme siitä, että he tekevät niin. Miksi?
Sadismi viihteessä ei ole vain pelkkää raakuutta. Se on tyylilaji, jossa kärsimys muotoillaan mahdollisimman esteettisesti: kuvakulma on tarkkaan valittu, musiikki rakentaa jännitettä, hidastus korostaa hetkeä, jossa toisen ruumis tai psyyke murtuu.
Me emme katso vain kipua – me tunnemme jotakin, mikä ei ole puhdasta pelkoa tai inhoa, vaan siinä on seassa myös jotain kiihottavaa ja vapauttavaa.
Sadismi on tässä kontekstissa muotoiltua nautintoa, jonka katsoja kuluttaa osana viihdettä.
Fiktiiviset hahmot kuten Jokeri, Cersei Lannister, Anton Chigurh tai Jigsaw eivät ole vain karikatyyreja. Ne ovat sadismin arkkityyppejä, jotka yhdistävät älykkyyden, moraalittomuuden ja estetiikan. Heidän väkivaltansa ei ole satunnaista vaan rytmitettyä, harkittua, jopa kaunista.
Tällaisissa hahmoissa sadismi muuttuu taiteeksi – ja katsojan mielihyvä erottuu moraalisesta tuomiosta. Emme hyväksy heidän tekojaan, mutta emme myöskään halua heidän katoavan valkokankaalta.
Mitä tämä kertoo meistä?
Jokin meissä resonoi tässä hallitussa julmuudessa. Se näyttää meille maailman, jossa tunteet eivät hallitse tekoja, vaan teko hallitsee kaikkea.
Psyykkinen haavoittuvuus – joka yleensä on ihmisyyden keskiössä – käännetään ylösalaisin: ei enää heikkoutena, vaan resurssina, jota voi käyttää. Me katsomme näitä hahmoja, koska ne rohkaisevat meitä kuvittelemaan elämää ilman pelkoa haavoittuvuudesta.
Ja vaikka emme koskaan haluaisikaan olla heidän kaltaisiaan, meissä kuitenkin asuu pieni kysymys: mitä jos olisimmekin?
Sadismi kulttuurissa ei siis ole vain fantasian luoma peili. Se on turvallinen harjoitus vaarasta, joka muuten olisi tuhoisa.
Samalla se kuitenkin totuttaa meitä ajatukseen, että toisen kärsimys voi olla merkityksellistä, jopa kaunista. Tämä ei tee meistä sadisteja – mutta se tekee sadismista mahdollista, hyväksytympää, ja juuri siksi niin vaikeasti tunnistettavaa silloin, kun se ei ole fiktiota vaan todellisuutta.
Sadismi paljastaa – enemmän kuin sen pitäisi
Sadismi on pimeän nelikon rehellisin jäsen. Siinä missä narsismi naamioituu viehätysvoimaksi, machiavellismi älyksi ja psykopatia kontrolliksi, sadismi ei esitä muuta kuin mitä se on: halua nähdä toisen tuntevan tuskaa – ja saada siitä nautintoa. Se ei ole strategia, vaan impulssi. Ei tunnepuutetta, vaan tunne, joka syntyy toisen särkyvästä olemuksesta. Siksi sadismi on myös nelikon paljastavin hahmo – se ei peittele, mitä meissä voi olla, jos kontrolli murtuu.
Sadismi ei kerro vain sadistista – se kertoo meistä, jotka olemme sen ympärillä. Kuinka paljon kipua siedämme, ennen kuin puutumme? Kuinka nopeasti nauramme, kun joku häpäistään? Kuinka herkästi ajattelemme, että “ansaittua se oli”, vaikka tiedämme, ettei mikään oikeuta tiettyjä tekoja?
Sadismi ei ole vain ihmisen tapa olla toista ihmistä kohtaan – se on testi siitä, miten me suhtaudumme toisten haavoittuvuuteen. Ohitammeko sen? Käytämmekö sitä? Vai suojaammeko sitä?
Sadismi on ihmisen kyky käyttää valtaa ilman empatiaa ja nauttia siitä. Tämä on se kohta, jossa ihmisyyden eettinen raja piirtyy kaikkein ohuimmaksi. Me puhumme usein empatian tärkeydestä, mutta sadismi muistuttaa, että empatian vastakohta ei ole viha – vaan mielihyvä, jota toisen kivusta voi saada, jos ei pidä itseään vastuullisena.
Kun empatia lakkaa sitomasta, jää jäljelle paljas mahdollisuus: käyttää valtaa, koska voi. Ja silloin sadismi astuu esiin.
Se on huolestuttavan yleinen piirre ihmisessä. Ja juuri siksi se on niin vaarallinen.
.
Pohdintaa
Ehkä kaikkein syvin kysymys, jonka psykopatia ja sadismi herättävät, ei liitykään lainkaan väkivaltaan, rikoksiin tai edes moraalittomuuteen. Se liittyy ihmisyyden rakenteeseen itseensä.
Tahdomme ajatella, että moraali on jotakin, joka seuraa sivistyksestä — tietoisuudesta ja ymmärryksestä: kun näemme toisen kärsimyksen, tunnemme empatiaa; kun tiedämme toisen arvon, käyttäydymme sen mukaisesti.
Mutta psykopatia ja sadismi paljastavat, että näin ei suinkaan ole: tietoisuus toisesta ei takaa moraalia, ymmärrys ei takaa myötätuntoa, ja kyky havaita kipu ei tarkoita, että sen kokisi mitenkään merkityksellisenä. Tätä kautta paljastuu, että moraali ei ole sivistyksen, järjen tai tietoisuuden automaattinen seuraus, vaan jotain huomattavasti hauraampaa: se on tunnepohjainen sitoumus jostain, joka voi kadota milloin tahansa.
Ontologisesti tämä ravistelee käsitystämme ihmisyydestä perustavanlaatuisella tavalla. Ehkä ihmisyys ei olekaan minkäänlainen olemuksellinen tila, ei mikään varma ja sisäsyntyinen ydin, vaan jatkuvaa neuvottelua, hauras sopimus, joka pysyy koossa vain niin pitkään kuin tarpeeksi moni sitä kannattelee.
Moraali ei ole biologinen tai metafyysinen vääjäämättömyys, vaan järjestely, jonka horjuvuus tulee parhaimmin näkyväksi juuri siellä, missä yksilön tai yhteisön sisäinen rakenne murtuu.
Psykopatian ja sadismin kautta näemme, että yhteinen todellisuus — “me” — ei ole mitään universaalisti annettua, vaan yhdessä rakennettua ja yhdessä ylläpidettyä. Se on peili, jota pidämme kädessämme, jotta näkisimme toisemme ihmisinä. Kun tämä peili särkyy, jäljelle jäävät yksilöt, jotka kyllä näkevät toisensa, mutta joille toiset eivät enää merkitse mitään.
Eksistentiaalisesti tämä avaa vielä tätäkin tummempia syvyyksiä: mikä on minuuden arvo, jos sitä ei enää suhteuteta toiseen? Voiko “minä” ylipäätään olla olemassa ilman “meitä”? Useimmat ihmiset kun rakentavat identiteettinsä heijastusten, vertausten, tunnustusten ja torjuntojen kautta — toisin sanoen, toisten silmien ja tunteiden läpi.
Häpeä, syyllisyys, ylpeys, rakkaus, kaipuu: kaikki nämä syntyvät vain suhteessa toiseen. Mutta psykopaatin ja sadistin kokemusmaailmassa tätä ei tapahdu. Minuus rakentuu yksin, tavoitteiden ja impulssien varaan, ilman peilausta, ilman, että toisen olemassaolo todella koskettaa.
Tämä on ihmisenä olemisen eräänlainen vastakohta: ei tyhjyyttä, vaan täydellistä itsereferenssiä, jossa identiteetti muotoutuu pelkästä toiminnasta, ei suhteista.
Mitä tämä sitten tarkoittaa meille, jotka emme ole psykopaatteja tai sadisteja?
Ehkä ymmärrystä siitä, että ihmisyys ei synny sivistyksen tai tiedon kautta, vaan tunteesta. Että moraali ei ole järjellistä vaan syvästi biologista, haavoittuvaa ja haurasta.
Ja että nykymaailmassa, jossa yhteisöjen ja valtioiden väliset sopimukset murenevat, emme ehkä tarvitsekaan lisää älyä tai ymmärrystä, vaan tunnetta.
Psykopatia ja sadismi eivät ole vain poikkeamia inhimillisyydestä. Ne ovat halkeamia olemassaolossa, jotka paljastavat meille, ettei mikään meissä ole itsestäänselvää, eikä yhtään mikään kestä ilman toisten läsnäolon tunnustamista.
Meidän ei kannata pelätä toisiamme — meidän kannattaa pelätä, mitä tapahtuu, jos yhteys toisiin katoaa. Sillä ilman toisia, “ihminen” on vain sana, jonka sisältä resonanssi on täysin kadonnut.
.
Psykopatian ja sadismin itsearviointitestit
– uskallatko katsoa pimeyteen?
Psykopatia
Jos haluat kurkistaa omaan pimeään puoleesi tai yksinkertaisesti ymmärtää, millaisia piirteitä psykopatiaan liittyy, netistä löytyy muutama luotettava, tutkimuspohjainen itsearviointikysely. Nämä testit eivät ole diagnooseja, eivätkä ne kerro sinulle lopullista totuutta itsestäsi — mutta ne voivat avata silmiä sille, miten esimerkiksi empatia, impulsiivisuus tai moraalinen ajattelu asettuvat omassa persoonassasi.
Olen koonnut sinulle kolme laajasti käytettyä ja luotettavaa testiä — muista, että rehellisyys itseä kohtaan on ensimmäinen askel kohti todellista ymmärrystä.
Levensonin Self-Report Psychopathy Scale (LSRP)
https://openpsychometrics.org/tests/LSRP.php?utm_source=chatgpt.com
Tämä klassinen kysely mittaa psykopatian kahta pääulottuvuutta: primaarista (kylmyys, empatian puute) ja sekundaarista (impulsiivisuus, levottomuus). Testi perustuu 1990-luvun alun psykologiseen tutkimukseen ja antaa monille ensimmäisen kunnollisen kosketuksen psykopatiakäsitteeseen.
.
Psychopathy Spectrum Test (IDRlabs)
https://www.idrlabs.com/psychopathy-spectrum/test.php?utm_source=chatgpt.com
Tämä laajempi testi lähestyy psykopatiaa jatkumona: se ei kerro oletko “psykopaatti” vai et, vaan näyttää, miten eri piirteet asettuvat suhteessa toisiinsa. Tämä voi olla hyödyllinen erityisesti silloin, jos haluat ymmärtää omaa persoonallisuuttasi syvemmin ilman mustavalkoisia leimoja.
.
Psychopathy Symptoms Test (IDRlabs)
https://www.idrlabs.com/psychopathy-symptoms/test.php?utm_source=chatgpt.com
Tämä testi jakaa psykopatian useampiin oirealueisiin ja auttaa hahmottamaan, mitkä piirteet (esimerkiksi manipuloivuus, vastuuttomuus, empatian puute) ovat itsessä vahvempia tai heikompia. Se sopii niille, jotka haluavat monipuolisemman katsauksen ilmiöön.
.
Sadismi
Sadismi on psykologisesti ja yhteiskunnallisesti niin arkaluonteinen alue, että laadukkaita, julkisia ja laajoja itsearviointitestejä ei ole julkaistu vapaaseen käyttöön siinä määrin kuin esimerkiksi narsismille tai psykopatialle. Moni tutkimus perustuu kokeellisiin asetelmiin, joita ei voi siirtää lomakkeiksi.
Verkossa tarjolla olevat testit (kuten alla oleva IDRlabs) pohjautuvat kyllä tutkimukseen, mutta ne ovat yleistettyjä ja yksinkertaistettuja, eivätkä vastaa tarkkuudeltaan tutkimuskäytön asteikkoja.
Sadism Test (IDRlabs)
https://www.idrlabs.com/sadistic-personality-spectrum/test.php?utm_source=chatgpt.com
Tämä testi arvioi sadismin eri ulottuvuuksia (fyysinen, verbaalinen, sosiaalinen) ja auttaa hahmottamaan, kuinka vahvasti vallankäytön ja vahingoittamisen teemat näkyvät omassa persoonassasi. Testi ei ole diagnoosi eikä määritelmä identiteetistäsi, mutta se tarjoaa välineen itsetutkiskeluun ja pohdintaan.
.
Jos testit herättivät sinussa ajatuksia, huolta tai vahvoja tunteita, suosittelen, että et jää yksin vaan juttelet aiheesta mielenterveyden ammattilaisen kanssa.
.
Katsottavaa:
.
Interview With A Psychopath | DEEP
Tässä haastattelussa Lewis Raymond Taylor, diagnosoitu psykopaatti, kertoo avoimesti rikollisesta menneisyydestään, vankilatuomioistaan ja siitä, miten hän on muuttanut elämänsä. Taylor on nykyään menestyvä life coach ja yrittäjä.
.
Ask a Psychopath – What is it like to be you?
Tässä videossa diagnosoitu psykopaatti vastaa suoraan kysymyksiin elämästään, tunteistaan ja moraalikäsityksistään. Haastattelu tarjoaa rehellisen ja katsauksen siihen, millaista on elää psykopatian kanssa.
.
Neurodivergent Psychopath interview – Cassy
Soft White Underbelly -kanavan haastattelussa Cassy, joka on diagnosoitu neurodivergentiksi psykopaatiksi, kertoo elämästään, kokemuksistaan ja siitä, miten psykopatia vaikuttaa hänen arkeensa. Haastattelu on osa laajempaa sarjaa, jossa käsitellään marginaalissa eläviä ihmisiä.
.
Sadistic Personality Types – Tyrannical Sadism
Tässä videossa psykologi Darren F. Magee käsittelee tyrannista sadismia yhtenä sadistisen persoonallisuuden muotona. Hän selittää, miten nämä yksilöt pyrkivät hallitsemaan ja alistamaan muita, ja miten heidän käyttäytymisensä eroaa muista sadismin muodoista.
.
.
Lähdeluettelo
Babiak, Paul, ja Robert D. Hare. Snakes in Suits: When Psychopaths Go to Work. Revised edition. New York: HarperCollins, 2019.
Blair, R. James R., Derek Mitchell, ja Karina Blair. The Psychopath: Emotion and the Brain. Oxford: Blackwell Publishing, 2005.
Buckels, Erin E., Paul D. Trapnell, ja Delroy L. Paulhus. “Trolls Just Want to Have Fun.” Personality and Individual Differences 67 (2014): 97–102. https://doi.org/10.1016/j.paid.2014.01.016.
Buckels, Erin E., Delroy L. Paulhus, ja Daniel N. Jones. “Behavioral Confirmation of Everyday Sadism.” Psychological Science 24, no. 11 (2013): 2201–2209. https://doi.org/10.1177/0956797613490749.
Decety, Jean, ja Jason M. Cowell. “The Complex Relation between Morality and Empathy.” Trends in Cognitive Sciences 18, no. 7 (2014): 337–339. https://doi.org/10.1016/j.tics.2014.04.008.
Decety, Jean, ja Claus Lamm. “Human Empathy through the Lens of Social Neuroscience.” The Scientific World Journal 6 (2006): 1146–1163. https://doi.org/10.1100/tsw.2006.221.
Glenn, Andrea L., ja Adrian Raine. Psychopathy: An Introduction to Biological Findings and Their Implications. New York: NYU Press, 2014.
Hare, Robert D. Without Conscience: The Disturbing World of the Psychopaths Among Us. New York: Guilford Press, 1999.
Hare, Robert D. The Hare Psychopathy Checklist-Revised (PCL-R), 2nd ed. Toronto: Multi-Health Systems, 2003.
Hare, Robert D., ja Craig S. Neumann. “Psychopathy as a Clinical and Empirical Construct.” Annual Review of Clinical Psychology 4 (2008): 217–246. https://doi.org/10.1146/annurev.clinpsy.3.022806.091452.
Jones, Daniel N., ja Delroy L. Paulhus. “Introducing the Short Dark Triad (SD3): A Brief Measure of Dark Personality Traits.” Assessment 21, no. 1 (2014): 28–41. https://doi.org/10.1177/1073191113514105.
Miller, Joshua D., ja Donald R. Lynam. The Handbook of Antisocial Behavior. New York: Guilford Press, 2017.
Patrick, Christopher J., toim. Handbook of Psychopathy. 2nd ed. New York: Guilford Press, 2018.
Paulhus, Delroy L., ja Kevin M. Williams. “The Dark Triad of Personality: Narcissism, Machiavellianism, and Psychopathy.” Journal of Research in Personality 36, no. 6 (2002): 556–563. https://doi.org/10.1016/S0092-6566(02)00505-6.
Raine, Adrian. The Anatomy of Violence: The Biological Roots of Crime. New York: Vintage, 2014.
Raine, Adrian, ja Yu Gao. “Psychopathy and Abnormal Brain Function: Implications for Criminal Responsibility.” Behavioral Sciences & the Law 34, no. 1 (2016): 106–121. https://doi.org/10.1002/bsl.2234.
Reidy, Dennis E., David S. Foster, Dominic J. Zentall, ja Amos Zeichner. “Sexual Aggression and Empathy in Men: A Meta-Analytic Review.” Aggression and Violent Behavior 17, no. 6 (2012): 561–568. https://doi.org/10.1016/j.avb.2012.07.002.
Skeem, Jennifer L., ja Jennifer E. Miller. “Psychopathy, Treatment Involvement, and Subsequent Violence Among Civil Psychiatric Patients.” Law and Human
Jätä kommentti