.
Osa 2: https://epilogi.blog/2025/05/09/dark-tetrad-psykopatia-ja-sadismi/
.
Kukaan ei varmastikaan halua tulla kutsutuksi narsistiksi tai psykopaatiksi. Silti nämä sanat ovat vakiintuneet arkikeskustelujen sanastoon. Niitä viljellään somessa ja kahvipöydissä – usein ilman syvempää ymmärrystä siitä, mitä ne oikeastaan edes tarkoittavat.
Samalla kun tuomitsemme nämä piirteet moraalisesti, tunnemme niitä kohtaan kummallista vetoa, jopa ihailua. Televisiosarjojen psykopaatit ovat kiehtovia, narsistiset johtajat vaikuttavat itsevarmoilta ja tehokkailta, machiavellistinen manipulaatio tarjoaa strategista ylivoimaa, ja sadismi kääntyy näppärästi komiikan keskipisteeksi.
Mutta miksi näin on? Miksi tunnistamme ja kartamme näitä ominaisuuksia, kun samaan aikaan kulutamme niitä viihteenä?
Viime vuosina on tapahtunut mielenkiintoinen kulttuurinen käänne, kun ”pimeästä kolmikosta” tuli ”pimeä nelikko”: synkkä kolmikko sai seurakseen sadismin, ja tästä nelikosta kehittyi nopeasti populaaripsykologian suosikkiaihe.
Elämme ”diagnoosipornon” aikakautta. Jokainen hankala ihminen vaikuttaa olevan narsisti, jokainen kylmä laskelmoija machiavellisti ja jokainen tunteettomalta vaikuttava rikollinen psykopaatti. Sadismista on tullut median suosikki – se tähdittää dokumentteja ja otsikoita mitä kekseliäimmin tavoin.
Emme enää vain pelkää näitä ominaisuuksia, vaan olemme alkaneet romantisoida niitä – uhriutumisen, viihteellistämisen tai ironian kautta.
Tämä kehityssuunta on kuitenkin vaarallinen, koska se hämärtää jotakin olennaista: kliininen persoonallisuushäiriö ei ole vain huonoa käyttäytymistä tai satunnaista ilkeyttä, vaan vakavasti rikkova tila, jonka kanssa eläminen ja siitä toipuminen on mahdotonta tai hyvin monimutkaista. Sen heijastusvaikutukset lähipiiriin ja ihmissuhteisiin voivat olla äärimmäisen tuhoisia.
Todellisuudessa narsistinen persoonallisuushäiriö, kliininen psykopatia, patologinen machiavellismi ja sadismi ovat harvinaisempia kuin mitä meille nyt annetaan ymmärtää. Ne ovat ääripään ilmentymiä siitä, millaiseksi ihmisen psyyke voi vääntyä, kun yhteys muihin ihmisiin ja itseen katkeaa peruuttamattomasti.
Tämän kirjoituksen perimmäinen tarkoitus on kysyä vaikeita kysymyksiä: mitä tällainen pimeys meissä kertoo tavasta, jolla rakennamme identiteettiämme? Miksi meitä kiehtovat ihmiset, jotka näyttävät olevan vapaita normaalista empatiasta?
Kliiniset persoonallisuushäiriöt eivät ole vain viihteemme polttoainetta. Ne eivät ole myöskään pelkkiä psykologian tai lääketieteen ilmiöitä, vaan myös mielenkiintoinen filosofinen aihealue. Niissä kiteytyy kaikki se, mitä voi tapahtua, kun menetämme otteen siitä, mikä tekee meistä todella ihmisiä – eikä se ole vain kyky tuntea, vaan ennen kaikkea kyky ymmärtää tuntemamme merkitys ja muodostaa yhteys toisiimme.
Juuri tästä, ihmisyyden ja epäinhimillisyyden rajapinnalta, alkaa matkamme pimeän nelikon syövereihin.
.
Narsismi
Narsismista on varsinkin tullut arkipäiväinen termi, jolla viitataan hyvin monenlaiseen itsekeskeiseen tai epämiellyttävään käytökseen. Sanana se tupsahtelee usein keskusteluun tuomitsevana mutta epätarkkana.
Narsisteja vilisee parisuhteissa, työpaikoilla, perhepiirissä ja politiikassa; niistä kuulee podcasteissa ja lukee lehdistä. Usein narsistilla viitataan kuitenkin johonkuhun, joka ei vain osaa ottaa muita kunnolla huomioon tai käyttäytyy muuten ikävästi… on siis kusipää, kuten ennen sanottiin.
Kliininen narsismi on kuitenkin huomattavasti harvinaisempi ja vaikeammin hahmotettava ilmiö kuin mitä sen nykyään annetaan ymmärtää olevan. Siinä ei ole kyse pelkästä itsekkyydestä, vaan paljon syvemmästä rakenteellisesta tavasta kokea oma minuus suhteessa toisiin.
Kliinisessä mielessä narsismi tarkoittaa persoonallisuusrakennetta, jossa korostunut tarve tulla nähdyksi ja ihailluksi yhdistyy vaikeuteen kohdata omaa keskeneräisyyttä ja heikkoutta.
Ihminen ei pyri hallitsemaan toisia niinkään vallan vuoksi, vaan koska hänen sisäinen vakauden tunteensa riippuu täysin siitä, millaisena muut hänet kokevat. Tällainen sisäinen hauraus ei ole aina helposti nähtävissä – varsinkaan jos se peittyy näennäisen itsevarmuuden tai esiintymiskyvyn alle. Narsistin pinnan alla velloo kuitenkin syvä epävarmuus.
Psykoanalyyttisessa teoriassa narsismi nähdään varhaisessa vuorovaikutuksessa kehittyneenä selviytymiskeinona. Jos lapsi ei saa jatkuvaa ja hyväksyvää peilausta omasta olemassaolostaan, hänen on kehitettävä keinoja tulla huomatuksi tavalla, joka takaa hyväksynnän – vaikka se tarkoittaisikin roolia, jota ei lopulta pysty ylläpitämään.
Tällaisissa olosuhteissa kasvaessaan ihminen oppii ajan mittaan, että oma arvo syntyy siitä, millaisena toiset hänet näkevät – ja että haavoittuvuus on riski, ei mahdollisuus aitoon yhteyteen.
Narsismin kaksi muotoa – näkyvä ja näkymätön selviytymistapa
Narsismista puhuttaessa tulee harvemmin esiin sen kaksi muotoa. Se on silti todella tärkeä fakta, jos haluaa ymmärtää tätä persoonallisuushäiriötä kunnolla.
Tutkimuksissa käytetään kahta pääsuuntaa, jotka voivat esiintyä myös rinnakkain tai vuorotellen, mutta jotka eroavat toisistaan sekä ulkoisesti että kokemuksellisesti.
Grandioottinen narsismi on se meille tutumpi muoto: juuri se elokuvista ja sarjoista tuttu suunta, joka näyttäytyy säteilevänä itsevarmuutena, kilpailuhenkisyytenä ja voimakkaana itseen kohdistuvana ihailun tarpeena. Tällainen ihminen vaikuttaa hallitsevalta ja menestyvältä, mutta reagoi voimakkaasti arvosteluun ja torjuntaan. Grandioottinen narsismi voi aluksi näyttää karismalta, mutta se on jatkuvaa reagointia toisiin ihmisiin – he joko vahvistavat tai uhkaavat narsistin rakentamaa minäkuvaa.
Vähemmän tunnettu, mutta yhtä keskeinen muoto on haavoittuva narsismi. Tällainen ihminen ei pyri hallitsemaan ympäristöään yhtä avoimesti kuin edellä mainittu tyyppi. Hänen kohdallaan korostuvat äärimmäinen herkkyys torjutuksi tulemiselle, sosiaalinen epävarmuus ja todella syvä sisäinen kokemus riittämättömyydestä. Haavoittuva narsisti ei vaadi tilaa – hän kokee, ettei hänellä ole oikeutta siihen. Hän voi vaikuttaa herkältä, jopa ujolta, mutta hänen sisäinen maailmansa pyörii vain yhden kysymyksen ympärillä: olenko riittävä muiden silmissä?
Yhteistä näille muodoille on minuuden ehtoja asettava rakenne. Grandioottinen narsisti pyrkii saamaan hyväksynnän nostamalla itsensä muiden yläpuolelle, kun taas haavoittuva narsisti pyrkii samaan liiallisella sopeutumisella.
Molemmissa tapauksissa minäkuva rakentuu toisten reaktioiden tulkinnan ja hallinnan ympärille. Ihmissuhteet eivät ole vastavuoroisia yhteyksiä toiseen ihmiseen, vaan hauraita järjestelyjä, joiden varassa oma kokemus itsestä joko pysyy kasassa tai romahtaa.
Narsismi aivoissa – tunnetta ilman vastetta
Kun puhumme narsismista, puhumme liian harvoin aivoista. Narsismi kuulostaa luonteenpiirteeltä, elämänasenteelta ja joskus jopa moraaliselta valinnalta. Mutta neurotieteellisen tutkimuksen perusteella narsistinen persoonallisuus ei ole pelkkä psykologinen rakenne, vaan myös hermostollinen kokonaisuus, joka vaikuttaa siihen, miten ihminen kokee ja säätelee tunteita – erityisesti suhteessa toisiin.
Empatia on alue, jossa nämä erot tulevat selvimmin esiin. Aivokuvantamistutkimuksissa (esimerkiksi fMRI-kuvauksissa) on havaittu, että ihmisillä, joilla on korkea grandioottisen narsismin taso, esiintyy poikkeavaa aktiivisuutta anteriorisessa insulassa ja cingulaattikorteksissa – nämä ovat alueita, jotka ovat keskeisiä toisten kärsimyksen tunnistamisessa ja siihen tunnetasolla reagoimisessa. Narsistit saattavat kyllä havaita, että toinen kärsii, mutta kehon tasolla reaktio jää olemattomaksi. Se on siis vain asian tiedollinen rekisteröinti, ei kehollinen kokemus, joka jää.
Haavoittuvan narsismin kohdalla tämä taas on usein päinvastoin. Tutkimuksissa on havaittu ylivirittynyttä amygdalan toimintaa – eli aivoalueen, joka reagoi erityisesti sosiaalisiin uhkiin ja torjuntaan. Haavoittuva narsisti ei siis ole tunteeton, vaan tuntee usein ihan liikaa. Mutta kaikki se tunne suuntautuu pelkästään omasta haavoittuvuudesta kumpuavaan pelkoon – ei toisen kokemuksen vastaanottamiseen, kuten normaalisti. Tämä johtaa vetäytymiseen, ylivarovaisuuteen, tilanteiden ylitulkintaan tai väärintulkintaan ja suhteettomiin reaktioihin.
Palkitsemiskoukku
Narsistiseen persoonallisuushäiriöön liittyy erityinen suhde palkitsemiseen. Eikä tämä rajoitu pelkästään haluun tulla ihailluksi – vaan kyse on monimutkaisesta hermostollisesta mekanismista, jossa hyväksyntä ei ole pelkästään mieluisaa, vaan suorastaan elintärkeää.
Aivotutkimuksista on saatu tietoa, että erityisesti grandioottisesti narsistisilla henkilöillä dopaminerginen järjestelmä – eli aivojen palkitsemisverkosto – aktivoituu voimakkaasti sosiaalisen huomion ja ihailun yhteydessä.
Keskeinen alue tässä järjestelmässä on nucleus accumbens, joka vastaa odotetun mielihyvän prosessoinnista. Tutkimuksissa on havaittu, että tämä alue aktivoituu grandioottisesti narsististen henkilöiden aivoissa selvästi voimakkaammin kuin muilla ihmisillä, kun he saavat positiivista sosiaalista palautetta. Eli he kokevat mielihyvän voimakkaammin, nopeammin ja kohdennetummin, kun se liittyy omaan statukseen tai näkyvyyteen.
Samalla torjunta – tai pelkästään sen oletettu uhka – aktivoi limbistä järjestelmää tavalla, joka käynnistää vahvan puolustautumisreaktion. Tämä selittää sen, miksi narsistinen ihminen reagoi niin herkästi arvosteluun: kyse ei ole vain egon kolauksesta, vaan koko sisäisen turvarakenteen horjumisesta.
Eli hyväksyntä tuo voimakasta mielihyvää ja torjunta herättää äärimmäistä ahdistusta. Tästä taas syntyy vaarallinen silmukka, jossa narsisti elää jatkuvasti ulkoisen palautteen ehdoilla. Ja mitä enemmän tätä silmukkaa toistetaan, sitä vaikeampi siitä on enää irtautua. Lopulta hyväksynnän hakemisesta tulee kuin hengitys: pakollista ja automaattista.
Kyseessä ei siis ole täysin tietoinen strategia, vaan myös hermostollinen viritys, joka pohjimmiltaan ohjaa kaikkea toimintaa.
Tunnesäätely ja minäkuvan suojaaminen
Narsistiseen persoonallisuushäiriöön liittyy vaikeat tunnesäätelyn ongelmat. Ne tulevat näkyviin erityisesti silloin, kun narsistin omaa arvoa uhataan tai kyseenalaistetaan.
Vaikka narsistinen henkilö voi vaikuttaa ulospäin itsevarmalta ja rauhalliseltakin, hänen sisäinen järjestelmänsä on hyvin herkästi ylikuormittuva, todella hauras ja tämän vuoksi altis voimakkaille reaktioille. Tätä voi olla vaikea nähdä, sillä puolustusmekanismit – kuten ylimielisyys, välinpitämättömyys ja vastahyökkäys – peittävät helposti todellisen reaktion alleen.
Neurologisesti tämä liittyy siihen, miten aivot käsittelevät minäkuvaa ja muiden ihmisten arviota itsestä. Otsalohkon alue, jota kutsutaan dorsomediaaliseksi prefrontaalikorteksiksi, osallistuu minäkuvan ylläpitämiseen ja sosiaalisista tilanteista tehtyjen arvioiden tulkintaan. Se on keskeinen aivoalue silloin, kun mietimme, miten muut näkevät meidät. Joten tilanteissa, joissa narsisti kokee arvovaltansa olevan uhattuna, seuraa helposti defensiivinen tai liioiteltu reaktio.
Myös aivojen hälytyskeskus (amygdala) aktivoituu herkästi, kun torjunnan mahdollisuus ilmenee. Tämä johtaa voimakkaaseen tunnereaktioon, vaikka tilanne itsessään olisikin vähäpätöinen. Hippokampus, joka tallentaa muistoja ja auttaa arvioimaan nykyhetkeä menneisyyden pohjalta, vahvistaa reaktiota entisestään: ”Tämä tuntuu samalta kuin silloin, kun…” – vaikka tilanne ei olisi kenenkään muun mielestä kummoinenkaan.
Näin paha hermostollinen herkkyys tekee arjesta epävakaata. Jokainen katse, tauko, äänensävy jne. voi käynnistää erikoisen tulkintaketjun, joka päätyy aina torjunnan kokemukseen. Ja koska narsisti ei kykene asettamaan tunnetta mittasuhteisiinsa, se joko paisuu tai tukahdutetaan. Kummassakin tapauksessa se jää käsittelemättä ja säilötään vaikuttamaan taustalla jatkossakin.
Narsistinen henkilö ei siis säätele tunteitaan siksi, etteikö niitä olisi – vaan koska ne ovat liikaa. Tunne nousee nopeasti, mutta sen säätelymekanismit eivät kytkeydy mukaan riittävästi. Tämänkaltainen reagointi näkyy ulospäin joko ylireagoimisena tai tunteettomuutena – mutta kummassakin taustalla on sama ilmiö: tunne on uhka koko minuudelle.
Narsismi ei synny tyhjiössä
Narsistinen persoonallisuus ei kehity tyhjiössä. Se saa muotonsa suhteessa toisiin ihmisiin, aikakauteen ja kulttuurisiin odotuksiin. Tästä herääkin mielenkiintoinen kulttuurinen kysymys: missä määrin nyky-yhteiskunta tukee tai jopa tuottaa narsistisia piirteitä?
Elämme ajassa, jossa näkyvyys, erottuvuus ja vaikuttavuus ovat nousseet tärkeiksi elämänarvoiksi. Sosiaalinen media tarjoaa loputtoman peilin, joka heijastaa kaiken takaisin reaaliaikaisesti: tykkäyksinä, seuraajina, reagointeina jne. Tämä ei tietenkään tee kenestäkään narsistia, mutta se luo ympäristön, jossa ulkoisen hyväksynnän merkitys on kasvanut mittoihinsa sisäisen kokemuksen kustannuksella. Näkyväksi tulemisesta onkin tullut monelle ihmiselle koko olemassaolon ehto.
Tutkija Jean Twenge on puhunut tästä ilmiönä nimeltä ”narcissism epidemic” – narsismin epidemia – viitaten siihen, kuinka erityisesti nuorten aikuisten itsekeskeisyys ja kilpailullisuus ovat lisääntyneet. Persoonallisuushäiriöt eivät ole lisääntyneet sosiaalisen median takia, mutta nykyinen kulttuurinen ilmasto muistuttaa narsistista mielen rakennetta: se korostaa yksilöllistä erityisyyttä, mutta ei tue aitoja yhteyksiä ja jatkuvuutta.
Sama ilmiö näkyy kasvatuksessakin. Liiallinen kehuminen ilman realistista palautetta tai tunneilmaisun tukeminen ilman rajojen asettamista johtaa helposti kokemukseen, jossa lapsi tuntee, että oma arvo on jatkuvasti lunastettava uudelleen. Mielenkiintoista kyllä, narsismia on yhdistetty myös päinvastaiseen kasvuympäristöön – täydelliseen peilin puutteeseen. Kun lasta ei huomioida tai hänen tunteisiinsa ei vastata, hän oppii, että näkyväksi on tultava hinnalla millä hyvänsä. Eli ääripäät eivät ole hyvästä kasvatuksessa.
Tämä kaikki johtaa laajempaan kysymykseen siitä, miten yhteiskuntamme määrittää ihmisarvon. Kun esiintymiskyky, seuraajamäärät, tehokkuus ja itsensä brändääminen nousevat ihmiselämän keskiöön ja sen edellytyksiksi, muuttuu narsistinen toimintatapa selviytymiskeinoksi elämässä. Se ei siltikään ole persoonallisuushäiriö, vaan sosiaalinen strategia – keino selvitä maailmassa. Ja se jos mikä on pelottavaa.
Narsismi ei ole kaikki tai ei mitään
Narsismista puhuttaessa on helppo ajautua ääripäihin: joko nähdään narsismi kaikkien ongelmien alkuna ja juurena tai vähätellään sen koko merkitystä viittaamalla siihen, että kaikki tekevät virheitä.
Vaikka kliininen narsistinen persoonallisuushäiriö on harvinainen, narsistiset piirteet ovat yleisempiä – ja toisinaan ne ovat ihan yhtä vahingollisiakin. On siis olennaista tehdä ero diagnoosin ja käyttäytymismallien välillä, kuitenkaan vähättelemättä kummankaan vaikutusta.
Ihminen voi toimia itsekeskeisesti, vältellä vastuuta ja olla tunteeton toisten tarpeille ilman, että hänellä olisi persoonallisuushäiriö. Mutta tällaiset piirteet ovat yleensä reaktiivisia – opittuja tapoja selviytyä – ja ne voivat muuttua, jos ihminen vain sitä haluaa ja hakeutuu avun piiriin.
Toisaalta voi olla, että joidenkin yksilöiden vakavaa kliinistä narsismia ei edes huomaa ulospäin. Tällainen henkilö saattaa olla rauhallinen, kohtelias ja vaikuttaa jopa empaattiselta – mutta hänen sisäinen maailmansa onkin jotain ihan muuta. Tämä tekee narsismin tunnistamisesta vaikeaa – ja kohtaamisesta vielä vaikeampaa.
Voiko narsisti sitten muuttua? Tutkimusten mukaan haavoittuva narsismi reagoi hoitoon paremmin kuin grandioottinen muoto. Mentalisaatioon ja skeematerapiaan pohjautuvat menetelmät, jotka eivät pyri murtamaan suojarakenteita vaan ymmärtämään niitä, ovat antaneet varovaisen lupaavia tuloksia.
.
Machiavellismi
Machiavellismi on pimeän persoonallisuuspiirteiden nelikosta se, joka jää kaikista vähimmälle huomiolle. Tämä voi johtua siitä, että se ei näy ulospäin dramaattisina purkauksina tai suoranaisena empatian puutteena, vaan se on strategista, harkittua suhtautumista sosiaalisiin suhteisiin – mikä tekee siitä tavallaan jopa pelottavamman.
Siinä missä narsisti hakee ihailua ja psykopaatti toimii impulsiivisesti, machiavellisti tarkkailee, laskelmoi ja ohjailee täysin kylmänviileästi. Siitä kärsivä ihminen ei välttämättä suoraan riistä tai murskaa ketään – mutta hän manipuloi tilanteita omaksi edukseen tavalla, joka on usein huomaamaton, mutta silti vaikutuksiltaan merkittävä.
Termi machiavellisti juontaa juurensa renessanssiajattelija Niccolò Machiavellin nimeen, mutta psykologinen tutkimus tästä ilmiöstä käynnistyi vasta 1970-luvulla, kun Richard Christie ja Florence Geis kehittivät Mach-IV-testin. Tämä itsearviointilomake kartoittaa yksilön taipumusta kyyniseen maailmankuvaan, hyötyperusteiseen vuorovaikutukseen ja moraalin joustavaan soveltamiseen.
Korkeat pistemäärät ovat suhteellisen harvinaisia – sen saisi arviolta noin 5–7 prosenttia väestöstä. Mutta lievempää taipumusta tähän piirteeseen esiintyy huomattavan yleisesti, erityisesti tietyissä ympäristöissä, kuten liike-elämässä, politiikassa ja media-alalla.
Sosiaalinen lukutaito ilman tunnetta
Machiavellismissa keskeistä on toisten ihmisten sisäisten tilojen syvä ymmärtäminen ilman aitoa myötäelämistä.
Tätä ilmiötä on kutsuttu instrumentaaliseksi empatiaksi ja strategiseksi tunneälykkyydeksi. Se on kykyä havaita toisen tarpeet, pelot ja toiveet – mutta niitä ei havaita normaalin myötäelämisen, vaan vaikuttamisen välineenä. Tunnetasolla machiavellisti voi vaikuttaa empaattiselta ja kiinnostuneelta, mutta hänen tavoitteensa ovat aivan toisaalla.
Tämä tekee piirteestä yhteiskunnallisesti tehokkaan, mutta inhimillisesti eristävän ja vaarallisenkin. Machiavellisti kykenee säilyttämään ulkoisen tasapainonsa hyvin, mutta hänen ihmissuhteensa rakentuvat hallinnan varaan. Hän ei tarvitse konfliktia hallitakseen – päinvastoin, machiavellisti pyrkii siihen, etteivät toiset edes huomaa ohjautuvansa hänen mielensä mukaan.
Machiavellisti käyttää hiljaista valtaa: näkymätöntä mutta läpitunkevaa.
Toinen keskeinen piirre on tunteiden rooli päätöksenteossa. Siinä missä monet ihmiset ottavat huomioon toisten tunteet eettisinä tekijöinä, machiavellistin ajattelu priorisoi tavoitteen saavuttamisen ja oman edun. Tämä ei tarkoita, että tunteet olisivat olemattomia – vaan että ne ovat hänelle toissijaisia, ja niitä tarkastellaan ensisijaisesti vaikutusten kautta: mitä tästä tunteesta voi seurata, ja miten siitä voi hyötyä? Miten se kannattaa huomioida tai ohittaa?
Uudempi tutkimus aiheesta on antanut myös viitteitä siitä, että machiavellistiset henkilöt pystyvät ylläpitämään emotionaalista etäisyyttä tilanteissa, joissa muut reagoisivat empaattisesti. Tämä ei kuitenkaan perustu psykopatian kaltaiseen kyvyttömyyteen, vaan tunteen tietoiseen säätelyyn – valintaan olla tuntematta liian vahvasti. Tämä voi antaa vaikutelman vakaudesta, mutta syvimmillään kyse on kyvystä kontrolloida tunnesignaaleja tavoilla, jotka palvelevat päämäärää, eivät yhteyttä.
Moraalinen liukuminen – kun oikea ja väärä muotoutuvat tilanteessa
Machiavellismin kolmas merkittävä piirre on joustava suhtautuminen moraaliin. Suurimmalla osalla meistä on sisäistettyjä käsityksiä oikeasta ja väärästä – jonkinlainen sisäinen kompassi, joka ohjaa meitä valinnoissamme. Machiavellistille moraali taas on enemmänkin välineellinen rakennelma: se mukautuu tilanteen, tavoitteen ja riskin mukaan. Jos totuudesta poikkeaminen tai tunteiden hyödyntäminen vie machiavellistin omia tavoitteita eteenpäin, hän löytää sille kyllä perustelun.
Tätä ilmiötä kutsutaan psykologiassa ”moraaliseksi irtautumiseksi” (moral disengagement). Se tarkoittaa kykyä perustella itselleen eettisesti kyseenalainen teko siten, että se ei tunnu väärältä – koska konteksti, päämäärä tai vastuun diffuusio tekee siitä hyväksyttävän. Valehtelu ei ole valehtelua, jos sillä estetään suurempi vahinko. Manipulaatio ei ole väärin, jos se auttaa pääsemään tavoitteeseen, jota pidetään tärkeämpänä kuin keinoja. Jne.
Tämä ei suoraan tee machiavellististä pahantahtoista – mutta se tekee hänen toiminnastaan todella vaikeasti arvioitavaa. Kun eettisyys ei olekaan sisäinen säädin, vaan ulkoinen funktio, luottamus rakentuukin vain oletusten varaan, jotka voivat muuttua hetkessä. Tällöin syntyy vuorovaikutussuhteita, joissa ihmiset reagoivat vilpittömästi, mutta tulevat johdetuiksi päämääriin, jotka eivät olekaan heidän omiaan.
Yhteiskunnallisesti tämä näkyy siinä, että machiavellistit menestyvät erityisen hyvin ympäristöissä, joissa tilannetaju, tehokkuus ja suostuttelukyky palkitaan – mutta joissa vastuu hajautuu. Esimerkiksi byrokraattisissa organisaatioissa tai monimutkaisissa neuvotteluketjuissa yksilö ei aina joudu kohtaamaan tekojensa seurauksia. Moraalin säätely on tällöin oman päätöksen varassa – eikä lopputuloksesta käy ilmi, millaisia kokemuksia toisilla on.
Mielenkiintoista kyllä, tutkimuksissa on myös havaittu, että machiavellismia voidaan opettaa ja oppia – erityisesti ympäristöissä, joissa kilpailu, menestys ja resurssien niukkuus ovat keskiössä. Tämä viittaa siihen, että machiavellistiset piirteet eivät ole pelkästään persoonallisuushäiriö, vaan kyse on myös kulttuurisesta sopeutumisesta.
Moraalin joustavuus syntyy helposti menestymistä korostavassa maailmassa, joka ei tarjoa tilaa haavoittuvuudelle.
Digitaalinen pelilauta
Internet on tarjonnut machiavellismille aivan uuden ja uljaan näyttämön, jossa se voi todella kukoistaa ilman mitään esteitä. Sosiaalinen media, keskustelufoorumit ja algoritmeilla ohjatut sisällöt tarjoavat helpon mahdollisuuden vaikuttaa toisten ihmisten reaktioihin, päätöksiin ja mielipiteisiin ilman, että tämän aikaansaaja joutuu minkäänlaiseen vastuuseen.
Meille on siis syntynyt olosuhteet, joissa manipulatiivinen vuorovaikutus ei ole poikkeus, vaan osa normaalia strategista viestintää. Aika epämiellyttävä ajatus, vai mitä?
Tutkimuksissa on osoitettu, että machiavellistiset henkilöt käyttävät somea ja verkkoviestintää erityisen välineellisesti ja tehokkaasti. He eivät etsi yhteyttä, vaan vaikutusta. He eivät jaa tunteitaan, vaan muotoilevat sisältönsä herättämään mahdollisimman voimakkaita reaktioita. Heidän logiikkansa mukaan valeuutinen, provokaatio tai ironia ei ole väärä tai väärin, jos se toimii. Totuus on heille väline – ei arvo.
Tämä ei liity pelkästään persoonallisuushäiriöihin, vaan heijastaa paljon laajempaa kulttuurillista muutosta. Nykyään viestinnän merkitys mitataan reaktioiden määrällä, ei julkaisun laadulla. Digitaalisessa ympäristössä moraalinen vastuu hajoaa huolestuttavan helposti: yleisö päättää, mikä on hyväksyttävää, algoritmi palkitsee tehokkaimmat keinot ja anonyymi käyttäjä voi vaikuttaa rauhassa lähes miten vain tahtoo – ilman pelkoa seuraamuksista.
Ei olekaan ihme, että erilaisista persoonallisuushäiriöistä kärsivät yksilöt loistavat tällaisissa ympäristöissä. Esimerkiksi machiavellismi on tällaisessa toimintaympäristössä selvää kilpailuetua tarjoava piirre.
Erityisen kiinnostavaa on, että tämä toimintatapa alkaa helposti vaikuttamaan myös niihin, joilla ei ole persoonallisuustasolla korkean machiavellistisia taipumuksia. Mutta kun järjestelmä palkitsee tehokkaasta provokaatiosta, itsensä brändäämisestä ja vuorovaikutuksen muokkaamisesta, välineellisyys muuttuu yllättävänkin helposti ja huomaamatta normiksi.
Eli sosiaalisen median kaltaisissa ympäristöissä syntyy kaikkia koskettava ja jokaiseen vaikuttava ilmiö, jossa yhteys toisiin lakkaa olemasta vastavuoroinen suhde ja muuttuu projektiksi: hallittavaksi, mitattavaksi ja muokattavaksi.
Onko siis mikään ihme, että nuorten pahoinvointi on lisääntynyt? Jos ihminen kasvaa tällaisen ympäristön vaikutuspiirissä koko sen ajan, kun hänen aivonsa ja persoonallisuutensa vasta kehittyvät, sen kaikkia vaikutuksia ei varmastikaan vielä edes ymmärretä kunnolla.
Yhteys ilman tunnetta
Machiavellistiset taipumukset eivät estä ihmissuhteiden muodostumista – mutta ne muuttavat niiden luonteen täysin. Machiavellisti voi vaikuttaa alussa kiinnostavalta, älykkäältä ja jopa empaattiselta. Hän sanoo kaikki oikeat asiat, rakentaa nopeasti luottamuksen tuntua ja osaa luoda vaikutelman läsnäolosta. Mutta usein käy niin, että suhde ei syvenekään alun jälkeen. Se jää toistamaan samaa kaavaa: toinen antaa enemmän kuin saa, ja jossain vaiheessa hän alkaa epäillä ja ihmetellä, miksi yhteys tuntuu olemattomalta.
Machiavellisti ei kohtaa toista ihmisenä, vaan välineenä. Tämä tekee ihmissuhteista hauraita ja yksipuolisia – ulkoisesti ja hetken aikaa toimivia, mutta sisältä onttoja. Ja vaikka tällainen rakenne saattaa suojata torjunnalta ja haavoittuvuudelta, se estää myös aidon yhteyden rakentumista. Ajan mittaan tämä johtaa yksinäisyyteen, joka ei ehkä ilmene kuten normaalisti, mutta joka tapauksessa heidän elämänsä tuntuu merkityksettömältä: kaikki on optimoitua, mutta mikään ei kosketa.
Paradoksaalisesti juuri tämä kontrollin tavoittelu ja kyky hallita tunteita ja tilanteita muodostuu heille itse rakennetuksi vankilaksi. Tutkimusten mukaan machiavellistisilla henkilöillä ei ole puutetta tunneälystä, vaan heidän tunnevasteensa on valikoiva: he osaavat virittää tunteita, kun se palvelee tarkoitusta, ja sulkea ne pois, kun ne uhkaavat rakennettua tasapainoa. Tämä tekee läsnäolosta laskelmoitua ja vuorovaikutuksesta yksisuuntaista.
Tunteet ovat aina osa jotain strategiaa tai oman edun tavoittelua. Juuri tämä estää heitä kokemasta sitä, mitä ihmissuhteet oikeasti ovat: jaettua epävarmuutta, ei hallittua esitystä.
Ja koska kaikki suhteet ovat rooleja ja muuttujia, puuttuu myös heistä itsestään jotakin olennaisen tärkeää – kyky olla läsnä ilman tarkoitusta.
Valta ilman juuria – machiavellismi ja yhteiskunnan rakenteet
Machiavellismin tarkastelu ei ole vain psykologisesti kiinnostavaa, vaan myös yhteiskunnallisesti tärkeää. On hyödyllistä ymmärtää, millaisissa ympäristöissä tämä piirre nousee esiin ja millaiset rakenteet sitä tukevat.
Politiikassa, liike-elämässä ja mediassa palkitaan usein ne, jotka osaavat esittää, vaikuttaa ja ohjata – ei välttämättä ne, jotka ovat rehellisiä, myötätuntoisia ja yhteistyökykyisiä. Tällaisissa ympäristöissä machiavellismi on vahva kilpailuetu.
Eri tutkimuksissa on havaittu, että machiavellistisia piirteitä esiintyy keskimääräistä enemmän juuri edellä mainituissa ammateissa, joissa vaikutusvalta ja päätöksenteko ovat keskiössä.
Tämä ei toki tarkoita, että jokainen poliitikko tai toimitusjohtaja olisi machiavellisti – mutta se tarkoittaa, että tietyt piirteet nousevat helposti esiin, kun tunne-elämän suodattaminen ja strateginen käyttäytyminen palkitaan.
Tämän ymmärtäminen on tärkeää, koska se tuo esiin laajemman ongelman: jos yhteiskunta alkaa arvostaa tehokkuutta enemmän kuin aitoutta, tulosta enemmän kuin prosessia ja hallintaa enemmän kuin yhteyttä, alamme rakentaa järjestelmiä, joissa machiavellismi ei ole enää poikkeava ilmiö, vaan kehityssuunta, jossa tunne-elämä marginalisoituu ja strateginen ajattelu saa ylivallan.
Sen seurauksia ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin voi vain kuvitella.
On hyvä pysähtyä pohtimaan, mitä tällainen kertoo meistä yhteiskuntana. Millaisessa maailmassa ihmisestä tulee väline? Milloin yhteys toisiin on alkanut muuttua sijoitukseksi? Ja ennen kaikkea: milloin aloimme pitää kaikkea tällaista normaalina?
Voiko machiavellismi muuttua – ja mitä se vaatisi?
Machiavellismi ei ole muuttumaton ominaisuus, vaikka se onkin vakaa persoonallisuustasoisen piirteen muoto.
Oikean hoitomuodon valinta on kuitenkin tärkeää. Tutkimusten mukaan perinteinen psykoterapia ei ole erityisen hyödyllinen machiavellismin hoitoon, koska siihen ei liity samanlaista kärsimyksen kokemusta kuin esimerkiksi masennukseen tai ahdistukseen.
Se on psyyken rakennelma, joka on syntynyt, koska yhteys toisiin ei ole ollut turvallista – joten sen purkaminen vaatii, että yhteydelle syntyy uusi, kestävä vaihtoehto.
.
Osan 1. Loppukappale
Narsismi ja machiavellismi ovat seurausta siitä, kun ihmisen minä vääristyy sellaiseksi, joka ei enää rakennu yhteydestä vaan hallinnasta. Ne ovat kaksi hieman erilaista muunnelmaa siitä, kun oman arvon kokemus syntyy pelkästään ulkoisten tekijöiden mukaan. Molemmissa niissä koko minä on ehdollinen.
Tätä kirjoittaessani pohdin paljon aikaa ja ihmisyyttä. Tällaiset persoonallisuushäiriöt vaikuttavat ihmisen ja ajan väliseen suhteeseen.
Ne ikään kuin pysäyttävät sen, sulkevat ihmisen elämän jatkuvuuden – sen virtauksen – ulkopuolelle. Elämä kun ei tapahdu projekteissa, suunnitelmissa tai strategisissa liikkeissä, vaan huomaamattomissa siirtymissä: hiljaisissa illoissa, puoliksi kuulluissa sanoissa, pysähtymisissä, joille ei ole nimeä.
Persoonallisuushäiriöisen mieli taas ei lepää. Se ei koskaan vain ole olemassa, vaan varautuu, suunnittelee, ohjaa, manipuloi, reagoi… jatkuvasti kaikkea tätä. Aito ihmiselämä on kuitenkin epätäydellinen, keskeneräinen ja haavoittuva. Ja juuri sen vuoksi niin kovin kaunis ja tärkeä.
Ja vaikka rakentaisimme minuudestamme kuinka tehokkaan koneiston, joka ei tunne mitään tai kaipaa ketään, jokin osa meissä silti muistaa – tai ainakin kaipaa – aitoa kosketusta ja merkityksellisiä kohtaamisia.
Ihminen tarvitsee yhteyttä, eikä pelkästään toisiin ihmisiin, vaan myös johonkin itseään suurempaan. Strategista turvaa merkittävämpää on kokemus siitä, että elämä kantaa myös silloin, kun minä ei kanna itseään. Elämä ei ole optimoitavissa, eikä hallittavissakaan kovin pitkään. Se on virta, jonka mukana kellumme – tai johon hukumme.
Ihmisyys ei ole tehtävä, jonka voi suorittaa oikein. Vaan kysymys, johon ei ole vastausta. Tai jos on, se ei ole kielellinen tai ymmärrettävissä. Se ei tule muodossa, jonka voisi selittää tai opettaa.
Ehkä ihmisyys on tiivistettynä juuri niissä hetkissä, kun hallinta irtoaa, kun kukaan ei taputa, kun ei saa pisteitä, ei hyötyä, mutta silti on jonkin tärkeän äärellä. Eikä lähde. Ei siksi, että tietäisi jotain, vaan koska ymmärtää ettei tiedä mitään.
Seuraavassa osassa siirrymme kohti pimeän persoonallisuuden äärimmäisempiä muotoja. Psykopatia ja sadismi eivät säätele tai suojaa tunteita – ne voivat puuttua kokonaan. Nämä kaksi edustavat kykyä toimia täysin ilman empatiaa, ja joskus myös halua vahingoittaa toista. Mutta mitä tällaiset piirteet todella ovat? Mistä ne syntyvät – ja mitä ne kertovat siitä, mihin ihmisyys venyy, kun yhteys toisiin ei rajoita enää yhtään?
.
Haluatko testata narsistisia piirteitäsi?
Jos haluat huvikseen – tai vakavammin – selvittää, kuinka paljon sinulla on narsistisia piirteitä, kannattaa käyttää testiä, joka ei perustu hupipsykologiaan vaan todelliseen tutkimustyöhön.
https://openpsychometrics.org/tests/NPI
OpenPsychometricsin Narcissistic Personality Inventory (NPI-40) on esimerkiksi tällainen. Testi perustuu klassiseen tieteelliseen mittariin, jonka loivat Raskin ja Hall vuonna 1979, ja se on edelleen käytössä monissa psykologian tutkimuksissa ja yliopisto-opetuksessa.
Machiavellismia voit testata MACH-IV-testillä:
https://openpsychometrics.org/tests/MACH-IV/
Jos haluat selvittää, kuinka vahvasti sinussa on Machiavellistisia piirteitä, MACH-IV on klassinen ja laajasti käytetty testi. Se perustuu Richard Christien ja Florence Geisin kehittämään mittariin, joka koostuu 20 väittämästä ja kartoittaa taipumustasi manipulointiin, kyyniseen maailmankuvaan ja moraaliseen joustavuuteen.
Korkeat pisteet?
Jos sait korkeat pisteet narsismi- tai machiavellismitestissä, se ei tarkoita, että sinussa olisi jotain “vikana” – mutta se voi olla merkki siitä, että tietyt toimintatavat ovat korostuneita. Ehkä huomaat vaikeutta luottaa toisiin, tarvetta hallita tilanteita tai hakea hyväksyntää keinoilla, jotka etäännyttävät. Tällaiset piirteet voivat olla keinoja selviytyä maailmassa, jossa haavoittuvuus ei ole aina tuntunut turvalliselta.
Apua voi hakea esimerkiksi skeematerapiasta tai mentalisaatiopohjaisesta terapiasta, jotka auttavat tutkimaan omien käyttäytymismallien taustaa ja vahvistamaan kykyä luoda aitoa yhteyttä toisiin.
.
Linkkejä, apua ja numeroita:
Nollalinja auttava puhelin 080 005 005
https://thl.fi/aiheet/vakivalta/apua-ja-palveluja/nollalinjan-auttava-puhelin-ja-chat
.
https://naistenlinja.fi/puhelinpalvelu/
https://www.eeva.fi/jutut/narsismin-uhrit
.
https://www.narsisminuhrientuki.fi
.
.
.
.
Lähteet:
Baughman, Heidi M., Stephanie Dearing, ja Elizabeth A. Giammarco. 2012. “Relationships Between the Dark Triad and the Big Five Personality Traits.” Personality and Individual Differences 53(5): 517–522. https://doi.org/10.1016/j.paid.2012.04.013
Christie, Richard, ja Florence L. Geis. 1970. Studies in Machiavellianism. New York: Academic Press.
Chester, David S., David K. DeWall, ja C. Nathan DeWall. 2016. “Narcissism, Ego Threat, and Retribution: Neurophysiological Evidence for Heightened Activation of the Reward System During Retaliation.” Journal of Personality and Social Psychology 111(3): 413–427. https://doi.org/10.1037/pspp0000100
Decety, Jean, ja Jason M. Cowell. 2015. “Empathy, Justice, and Moral Behavior.” AJOB Neuroscience 6(3): 3–14. https://doi.org/10.1080/21507740.2015.1047055
Frick, Paul J., ja Donald R. Lynam. 1998. “The Role of Callous–Unemotional Traits in the Diagnosis of Conduct Disorder.” Journal of Consulting and Clinical Psychology 66(4): 505–514.
Goleman, Daniel. 2006. Social Intelligence: The New Science of Human Relationships. New York: Bantam Books.
Jonason, Peter K., ja Gregory D. Webster. 2010. “The Dirty Dozen: A Concise Measure of the Dark Triad.” Psychological Assessment 22(2): 420–432. https://doi.org/10.1037/a0019265
Jones, Daniel N., ja Delroy L. Paulhus. 2010. “Different Provocations Trigger Aggression in Narcissists and Psychopaths.” Social Psychological and Personality Science 1(1): 12–18. https://doi.org/10.1177/1948550609347591
Kernberg, Otto F. 1975. Borderline Conditions and Pathological Narcissism. New York: Jason Aronson.
Morf, Carolyn C., ja Frederick Rhodewalt. 2001. “Unraveling the Paradoxes of Narcissism: A Dynamic Self-Regulatory Processing Model.” Psychological Inquiry 12(4): 177–196. https://doi.org/10.1207/S15327965PLI1204_1
Paulhus, Delroy L., ja Kevin M. Williams. 2002. “The Dark Triad of Personality: Narcissism, Machiavellianism, and Psychopathy.” Journal of Research in Personality 36(6): 556–563. https://doi.org/10.1016/S0092-6566(02)00505-6
Sapolsky, Robert M. 2017. Behave: The Biology of Humans at Our Best and Worst. New York: Penguin Press.
Sutton, Jonathan, ja Richard Wheatcroft. 2013. “The Dark Triad and Manipulative Game-Play.” Personality and Individual Differences 55(6): 666–670. https://doi.org/10.1016/j.paid.2013.05.019
Twenge, Jean M., ja W. Keith Campbell. 2009. The Narcissism Epidemic: Living in the Age of Entitlement. New York: Free Press.
Zimbardo, Philip G. 2007. The Lucifer Effect: Understanding How Good People Turn Evil. New York: Random House.
Digitaalinen kulttuuri ja sosiaalinen media – lähteet tässä erikseen:
Andreassen, Cecilie Schou, ja Ståle Pallesen. 2014. “Social Network Site Addiction – An Overview.” Current Pharmaceutical Design 20(25): 4053–4061. https://doi.org/10.2174/13816128113199990616
Buckels, Erin E., Paul D. Trapnell, ja Delroy L. Paulhus. 2014. “Trolls Just Want to Have Fun.” Personality and Individual Differences 67: 97–102. https://doi.org/10.1016/j.paid.2014.01.016
Christopherson, Kimberly M. 2007. “The Positive and Negative Implications of Anonymity in Internet Social Interactions.” Computers in Human Behavior 23(6): 3038–3056. https://doi.org/10.1016/j.chb.2006.09.001
Marwick, Alice, ja danah boyd. 2011. “To See and Be Seen: Celebrity Practice on Twitter.” Convergence 17(2): 139–158. https://doi.org/10.1177/1354856510394539
Nadkarni, Ashwini, ja Stefan G. Hofmann. 2012. “Why Do People Use Facebook?” Personality and Individual Differences 52(3): 243–249. https://doi.org/10.1016/j.paid.2011.11.007
Rudert, Selma C., ja Kipling D. Williams. 2019. “The Silent Treatment.” Current Directions in Psychological Science 28(4): 331–336. https://doi.org/10.1177/0963721419847990
Soral, Wiktor, Michał Bilewicz, ja Aleksandra Winiewski. 2018. “Exposure to Hate Speech Increases Prejudice Through Desensitization.” Aggressive Behavior 44(2): 136–146. https://doi.org/10.1002/ab.21737
Tufekci, Zeynep. 2015. “Algorithmic Harms beyond Facebook and Google: Emergent Challenges of Computational Agency.” Colorado Technology Law Journal 13(1): 203–218. https://ctlj.colorado.edu/?p=1310
Epilogi 
Jätä kommentti