Anteeksianto: valinta, vaatimus vai mahdottomuus?

On asioita, joita alkaa ajatella uudelleen vasta, kun joku toinen näkee ne aivan eri tavalla. Minulle anteeksianto on yksi niistä.

Arvomaailmaani kuuluu, että vaikka anteeksiantaminen ei aina ole helppoa, siihen tulisi pyrkiä – että se on tie eheytymiseen ja kasvuun.

Mutta sitten kohtasin autistisen nuoren, jolle kaikki tämä vaikutti täysin keinotekoiselta.

Ei siksi, että hän olisi ollut välinpitämätön tai julma, vaan siksi, että anteeksiannon ajatus tällaisenaan ei yksinkertaisesti sopinut hänen todellisuuteensa.

Hän ei lähestynyt anteeksiantoa tuttujen tunnerakenteiden, kulttuuristen normien tai sosiaalisten koodien kautta.

Hän kysyi suoraan: “Miksi minun pitäisi antaa anteeksi, jos se ei tunnu oikealta?”

Eikä silloin auttanut mikään klisee. Ei eettinen perustelu, eikä ”terapeuttinen” kieli.

Tämä pysäytti minut. Ja kuten niin usein ennenkin, tämä pieni ihminen pakotti minut katsomaan ihan uusin silmin ajatusta, jota olin pitänyt selkeänä. Tällä kertaa se oli se, että anteeksianto on automaattisesti hyve.

Mutta entä jos se ei olekaan? Entä jos anteeksianto ei ole vapaus, vaan vaatimus? Jos sen puuttuminen ei ole moraalinen puute – vaan pelkästään kieltäytymistä osallistua sovintoon väärin perustein?

Tämä teksti syntyi niistä pohdinnoista. Kun jouduin kysymään itseltäni, mitä tapahtuu tilanteissa, joissa anteeksianto ei olekaan mahdollinen? Ja miksi se ei ole? Tai entä jos se ei vain tunnu oikealta – vaikka kuinka haluaisi uskoa sen voimaan. Mistä se johtuu?

Enkä siis kirjoita tätä vastustaakseni anteeksiantoa. Se on minulle yhä todella tärkeä arvo, jota kohti pyrin elämässäni. Mutta halusin ymmärtää paremmin sen rajat.

Ja sitä kautta myös anteeksiannon todellisen merkityksen.

Anteeksianto, kulttuurillisesti pyhitetty arvo – mutta miksi?

Anteeksianto esitetään tosiaan lähes aina hyveenä. Eikä sen asema nojaa nykyään enää vain uskonnolliseen perintöön, vaan myös nykypsykologiaan, terapiapuheeseen ja populaarikulttuuriin.

Se nähdään kypsyyden, viisauden ja eheytymisen mittarina – merkkinä siitä, että ihminen on siirtynyt eteenpäin.

Jättänyt vihan taakse.

Päässyt yli.

Mutta miksi anteeksianto on niin vahva normi? Miksi sen puuttumista ei hyväksytä neutraalina vaihtoehtona, vaan se nähdään moraalisena ongelmana?

Kristillinen perinne on opettanut meitä näkemään anteeksiannon jumalallisena ominaisuutena – sellaisena, johon ihmisenkin tulisi pyrkiä. Ja tämä ajattelumalli on siirtynyt sieltä täysin myös nykypäivän maallisiin konteksteihin: hyvinvointiin, henkiseen kasvuun, terapeuttiseen eheytymiseen.

Modernissa kulttuurissa anteeksianto toimii toipumisen sinettinä. Merkkinä siitä, että ihminen on vapautunut. Mutta juuri siksi se ansaitsee tulla asetetuksi tarkempaan tarkasteluun.

Entä jos se ei olekaan aina vapauttava teko?

Entä jos se ei ole eettinen voitto, vaan kulttuurinen koreografia? Entä jos se on järjestyksen palauttamisen väline – ei parantumisen?

Anteeksianto normina – ketä se palvelee?

Anteeksianto ei ole vain henkilökohtainen valinta. Se on myös yhteiskunnallinen käytäntö – järjestelmä, jolla palautetaan väärintekijä osaksi yhteisöä, sovitetaan tapahtunut, suljetaan tarina. Se on keino jatkaa eteen päin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Mutta entä jos juuri se on ongelma?

Entä jos anteeksianto sulkeekin keskustelun ennen kuin asia on todella käsitelty? Silloin se ei eheytä – vaan tukahduttaa. Ei tuo rauhaa – vaan hiljaisuuden, jonka alla haava jatkaa märkimistään.

Kaikkein raaimmillaan se muuttuu vaatimukseksi heitä kohtaan, joita ei ole edes kuultu. Heitä, joilla ei ole ollut aiemminkaan juuri tilaa tai kieltä. Heitä, joille anteeksianto on väkivaltaisen järjestelmän jatke.

Usein anteeksiantoa ei edes toivota siksi, että se auttaisi vääryyttä kokenutta. Vaan siksi, että kaikki muut voisivat jatkaa elämäänsä helpommin.

Se on eräänlainen koreografia – ele, jolla vaikea tilanne saadaan takaisin hallintaan.

Ei siksi, että se olisi ratkaistu – vaan että sen ympärille voisi taas rakentaa arkea.

Juuri tämän takia anteeksiantamattomuus näyttäytyy yhteiskunnassamme niin kovin vaarallisena – ei siksi, että se olisi väärin, vaan koska se rikkoo käsikirjoituksen. Se ei tuo helpotusta. Se jättää tilanteen näkyviin – keskeneräisenä, epämukavana, korjaamattomana.

Se ei päästä eteenpäin. Ja juuri siksi se voi olla eettisesti merkittävää ja tarpeellista.

Silloin se ei ole vihamielisyyttä – vaan kieltäytymistä osallistua valheelliseen sovintoon.

Anteeksiannon neurobiologiset ja keholliset rajat

Anteeksiantoa käsitellään usein päätöksenä – tahdonilmaisuna. Mutta mitä jos henkilö ei kykene tekemään sitä päätöstä? Eikä edes siksi, ettei haluaisi – vaan siksi, että keho ja hermosto eivät suostu.

Kaikilla meistä ei edes ole samanlaista pääsyä anteeksiantoon. Trauma, neurodivergenssi ja kehollinen muisti voivat yhdessä muodostaa esteen, jota ei ehkä ylitetäkään pelkällä tahdonvoimalla.

Neurodivergentti hermosto ei ole rikkinäinen – se on erilainen. Se säätelee uhkaa, tunnetta ja palautumista omilla ehdoillaan, oman aikataulunsa mukaan. 

Esimerkiksi autisminkirjolla elävän henkilön, ADHD-piirteisen ja traumataustaisen kehot toimivat  eri rytmissä. Ja anteeksiannon hermostolliset mahdollisuudet – tai mahdottomuudet poikkeavat merkittävästi valtaväestöstä.

Stephen Porgesin polyvagaalinen teoria muistuttaa: empatian ja yhteyden edellytys on turva.

Ja jos keho on jatkuvassa valmiustilassa – taistele tai pakene tilassa – se ei yksinkertaisesti kykene kohtaamaan toista, kun se ei silloin kykene kohtaamaan edes itseään. Anteeksianto juuri sillä hetkellä kun sitä vaaditaan, ei siis ole kaikille edes vaihtoehto. Henkilö itsekin voi jopa haluta sitä, mutta hänen kehonsa ei yksinkertaisesti vain anna periksi.

Yhteiskunta harvoin hyväksyy tällaista.

Anteeksiantoa odotetaan tasapuolisesti – kuin kyse olisi yhdenvertaisesta kyvystä. Mutta jos moraalia mitataan kyvyllä, jota kaikilla ei ole, silloin mitta on väärä.

Erityisen kipeästi tämä osuu traumataustaisiin nepsyihin, joiden jo valmiiksi hyvin erilainen keho ei ole koskaan saanut olla turvassa. Useat ovat oppineet sulkemaan tunteensa kokonaan suojautuakseen niiltä. Monelle tämänkaltaiselle henkilölle anteeksianto voi olla todella ylikuormittava tila.

Kehollinen muisti tekee anteeksiannosta erityisen vaikean. Trauma kun ei säily pelkkänä muistona mielessä – se jää kehoon. Joten vaikka mieli sanoo olen antanut anteeksi, keho saattaa yhä jännittyä, torjua, vetäytyä.

Bessel van der Kolkin mukaan trauma ei elä menneessä – vaan hermoston nykyhetkessä. Siksi anteeksianto ei ole pelkkä tahtotila, vaan turvallinen tila. Ja jos sitä ei ole, ei ole välttämättä myöskään tietä anteeksiantoon. Eikä ehkä tarvitsekaan, ainakaan siinä muodossa kuin miten se yleisesti ymmärretään.

Ehkä meidän ei ylipäänsä pitäisi puhua anteeksiannosta saavutuksena – vaan mahdollisuutena. Ei oletuksena, vaan prosessina, johon kaikilla ei ole samanlaista pääsyä ja joka on jokaisen kohdalla erilainen ja ottaa kullekin oman aikansa.

Jos anteeksiantamattomuus jossain tilanteessa tai hetkessä suojelee ihmistä, se ei ole heikkous. Se on vain totuudellisuutta. Se on sen hetkinen tila, jossa ihminen tunnistaa: kehoni ei vielä tunne olevansa turvassa – ja sekin on ihan ok.

Muistaminen ja unohtaminen

Oletko huomannut, että kun puhumme anteeksiannosta, puhumme usein myös unohtamisesta. Ajatelemme, että kun antaa anteeksi, päästää samalla irti.

Muisto pehmenee, katoaa taustalle, hiljenee.

Mutta todellisuudessa sekin on aina valinta, reaktio tai rakenteellinen vaatimus – ei vain yksilöltä itseltään, vaan myös ympäristöltä. Yhteisö kaipaa sovintoa, koska se kaipaa rauhaa. Mutta jos rauha perustuu unohtamiseen, se on vain pinnallista levollisuutta.

Michel Foucault muistutti, että valta ei toimi vain sen kautta, mitä tehdään – vaan myös sen, mitä ei muisteta. Unohtaminen on vallan hiljainen liittolainen.

Siksi muistaminen voi olla myös poliittinen teko – todellisuuden näkyväksi tekemistä.

Tapa estää väärintekijän valkopesu. Mutta muistaminen kuluttaa ihmistä. Se estää levon, kipu jää pintaan, haava repeytyy jatkuvasti auki.

Toisaalta trauma ei kysy, haluaako ihminen muistaa. Se säilyy kehossa yhä uudelleen tapahtuvana kokemuksena.

Yhteiskunta ei mielellään siedä tällaista muistamista. Se toivoo kaarta: alku, kriisi, toipuminen.

Mutta ihminen ei aina taivu siihen. Ei siksi, että hän ei haluaisi toipua – vaan koska kaikki ei ole vielä ohi.

Ihmisen psyyke toki tarvitseekin unohtamista, kaikkea ei ole terveellistä muistaa ja muistella. Mutta jos anteeksianto rakentuu valheen päälle, niin se ei kestä. Se pettää ja konfliktit kasaantuvat toistensa päälle.

Anteeksianto tapahtuu (jos tapahtuu) ajan kanssa

Anteeksiannosta puhutaan usein kuin se olisi jonkin päätös. Järkiperäinen hyvän ihmisyksilön kelvollinen askel kohti parempas. Asia käsitellään, sanotaan ääneen, ymmärretään – ja sitten siirrytään eteenpäin.

Mutta todellisuudessa anteeksianto ei useinkaan seuraa tällaista kaavaa.

Aito anteeksianto ei synny pelkästä halusta tai järkisyistä. Usein se tapahtuu hitaasti, ajan kanssa. Ja vasta kun ihminen alkaa taas tuntea olevansa turvassa, alkaa hän olla valmis katsomaan eteen päin.

Aito anteeksianto onkin hyvin merkityksellinen osa toipumista.

Tutkimukset osoittavat selkeästi, että anteeksiantoon liittyy monia psyykkisiä ja fyysisiä hyötyjä: se lievittää stressiä, vähentää masennusoireita, laskee verenpainetta ja lisää elämänhallinnan kokemusta.

Ei siksi, että se aina ratkaisisi mitään – vaan koska se keventää kuormaa, jonka kantaminen ei enää palvele ihmisen hyvinvointia.

Tätä ei kuitenkaan kannata pakottaa.

Anteeksianto, joka ei perustu todelliseen prosessiin, on usein vain keino painaa ikävä kokemus alas, tukahduttaa tunteensa niiden kohtaamisen sijaan.

Siksi aitoon anteeksiantoon tarvitaan itsereflektointia. On löydettävä aito halu tarkastella omia reaktioitaan, ymmärtää  myös oma roolinsa tilanteessa, ja myös oma rajallisuutensa.

Samalla tavalla anteeksipyytäminenkään ei ole vain sanoja. Se on valmiutta kohdata tekojensa seuraukset. Se vaatii oman toimijuutensa tunnistamista: mitä minä tein, mitä jätin tekemättä – ja mitä se toiselle aiheutti. Aidossa anteeksipyynnössä ei etsitäkään nopeaa helpotusta omaan pahaan oloonsa, vaan suostutaan siihen, että toinen saa reagoida omalla ajallaan.

Aito anteeksianto ei ole palvelus väärintekijälle. Eikä ele, jolla palautetaan yhteisön rauha tai täytetään jonkinlainen normi.

Se on armollinen teko itseä kohtaan.

Mahdollisuus irrottautua siitä, mikä on satuttanut – ei unohtamalla tai hyväksymällä väärän, vaan tunnistamalla, että ei halua enää kantaa sen painoa mukanaan.

Anteeksianto ei tarkoita, että teko olisi ollut oikein. Se tarkoittaa, että oma elämä saa jatkua ilman että se määrittää sitä tai pitää ihmistä otteessaan.

Tällainen anteeksianto ei vaadi sovintoa.

Se ei vaadi edes toisen läsnäoloa.

Se ei ole heikkous eikä velvollisuus, vaan valinta oman hyvinvoinnin eteen silloin, kun sen aika on.

.

.

.

.

.

.

Lähteet:

Brown, Brené. 2012. Daring Greatly. New York: Gotham Books.

Dell’Osso, Liliana, et al. 2018. “Adult Autism Subthreshold Spectrum: Characterization of Self-Harm, Suicidality and Trauma.” Neuropsychiatric Disease and Treatment 14: 3217–3226.

Harvard Health Publishing. n.d. “The Power of Forgiveness.” Harvard Medical School.

https://www.health.harvard.edu/mind-and-mood/the-power-of-forgiveness

Hirvikoski, Tatja, et al. 2015. “Emotional Dysregulation in Adults with ADHD: A Systematic Review and a Meta-Analysis.” Journal of Attention Disorders 19(7): 627–638.

Lawler-Row, K. A., and R. L. Piferi. 2006. “The Forgiving Personality: Describing a Life Well Lived?” Personality and Individual Differences 41(6): 1009–1020.

Mazefsky, Carla A., et al. 2013. “Emotion Regulation in Autism Spectrum Disorder.” Journal of the American Academy of Child & Adolescent Psychiatry 52(7): 679–688.

Mayo Clinic Staff. n.d. “Forgiveness: Letting Go of Grudges and Bitterness.” Mayo Clinic.

https://www.mayoclinic.org/healthy-lifestyle/adult-health/in-depth/forgiveness/art-20047692

Porges, Stephen W. 2011. The Polyvagal Theory: Neurophysiological Foundations of Emotions, Attachment, Communication, and Self-Regulation. New York: W. W. Norton & Company.

Ricciardi, Emiliano, et al. 2013. “How the Brain Heals Emotional Wounds: The Functional Neuroanatomy of Forgiveness.” Frontiers in Human Neuroscience 7: 839.

Schumann, Karina. 2014. “An Affirmed Self and a Better Apology: The Effect of Self-Affirmation on Transgressors’ Responses to Victims.” Journal of Experimental Social Psychology 54: 89–96.

Toussaint, Loren, Everett L. Worthington Jr., and David R. Williams. 2015. Forgiveness and Health: Scientific Evidence and Theories Relating Forgiveness to Better Health. New York: Springer.

van der Kolk, Bessel A. 2014. The Body Keeps the Score: Brain, Mind, and Body in the Healing of Trauma. New York: Viking.

Worthington, Everett L., and M. Scherer. 2004. “Forgiveness Is an Emotion-Focused Coping Strategy That Can Reduce Health Risks and Promote Health Resilience: Theory, Review, and Hypotheses.” Psychology & Health 19(3): 385–405.