Mitä hengellisyys on ilman jumalaa? Tämä teksti etsii vastausta kysymykseen, joka saattaa ensin tuntua ristiriitaiselta – mutta avautuu kerros kerrokselta monimuotoiseksi ja syvästi inhimilliseksi tutkielmaksi.
Pohdin hengellisyyttä ilman yliluonnollista uskoa: kokemuksena, joka voi syntyä hiljaisuudessa, luonnossa, taiteessa, kivussa tai meditaatiossa.
Kuljen tässä tekstissä filosofisten, biologisten ja henkilökohtaisten näkökulmien kautta tiloihin, joissa pyhä ei perustu dogmaan, vaan kokemukseen. Samalla käsittelen sitä, miten trauma, krooninen kipu ja hiljaisuus voivat synnyttää hengellisyyttä tavalla, jota ei voi hallita – mutta joka voi kantaa.
Tämä teksti ei ole uskonnollinen eikä uskonnoton – se on vain yritys tutkia sitä, mitä jää jäljelle, kun usko, kieli ja selitykset on riisuttu pois.
Ja voiko juuri silloin – hiljaisuuden, kivun ja avoimen kaipuun keskellä – paljastua jotakin, joka ei edes vaadi nimeä, mutta tuntuu silti pyhältä.
Uskonto ilman jumalaa – voiko hengellisyys säilyä täysin ateistisessa maailmassa?
Kysymys saattaa aluksi kuulostaa todella ristiriitaiselta. Mietit varmaan, että eikös juuri jumaliin uskominen kuitenkin määritä sen uskontojen ytimessä olevan hengellisyyden?
Uskonto on toki hyvin monille meistä täysin erottamattomasti sidottu johonkin korkeampaan voimaan – persoonalliseen tai persoonattomaan jumaluuteen, jonka edessä ihminen kumartuu, rukoilee, pyytää anteeksiantoa tai lohtua. Tätä jumaluutta lähestytään usein rituaalien, pyhien tekstien, tradition ja yhteisöllisen palvonnan kautta.
Mutta miten käy jos jumala poistetaan tästä yhtälöstä kokonaan – jääkö jäljelle mitään muuta kuin vain tyhjä kuori, rituaaleja ilman sisältöä?
Tämä kysymys ei ole suinkaan pelkkää spekulaatiota. Moderni nykymaailma haastaa jumaluskon monella rintamalla samaan aikaan: tieteellinen maailmankuva vahvistuu, länsimaiden sekularisaatio kiihtyy. Yhteiskuntien monimuotoistuminen ja yksilöllisyyden korostuminen edellä mainittujen kanssa ovat yhdessä murentaneet perinteisen uskonnon asemaa jo pitkään.
Nyt olemmekin yhteiskuntana hyvin mielenkiintoisessa tilanteessa, koska yhä useampi ihminen määrittelee itsensä “uskonnottomaksi”, mutta samaan aikaan etsii suurempaa merkitystä, yhteyttä ja sisäistä rauhaa erilaisin maallisin keinoin.
En kuitenkaan itse näe tätä uskontojen pois kuihtumisena vaan niiden metamorfoosina. Uskonto ei kuole, vaan siirtyy toiseen olomuotoon – pois instituutioista, dogmeista ja ylhäältä annetusta valmiista totuudesta, kohti ihmisen omaa sisäistä kokemusta, yksilöllistä hengellisyyttä ja yhteyden kaipuuta vailla vanhaa valmiiksi annettua kehystä.
Ymmärrän toisaalta myös hyvin miksi tämä on monen uskovan mielestä epäuskottavaa. Se herättää heti joukon kysymyksiä: Jos kaikki pyhä on suhteellistettu, voiko se enää olla pyhää? Jos kaikki kokemus on yksilöllistä, niin voiko se oikeasti ylittää egon? Ja jos joku kokee että mitään korkeampaa ei ole, niin miksi hän ylipäänsä harjoittaisi hengellisyyttä?
Historia tarjoaa kuitenkin lukuisia esimerkkejä siitä, että hengellisyys ei suinkaan ole riippuvainen mistään nimenomaisesta jumalasta.
Useat idän uskonnot – kuten buddhalaisuuden alkuperäiset muodot, varhainen jainalaisuus tai taolaisuus – eivät keskity persoonalliseen jumaluuteen, vaan kokemukselliseen oivallukseen, eettisiin harjoituksiin ja olemassaolon perimmäisen luonteen ymmärtämiseen. Niissä jumalan sijasta korostuu yksilön tietoisuuden muuntaminen: mieli voi kehittyä, kärsimyksestä voi vapautua, yhteys maailmaan voi kirkastua – ilman, että kertaakaan viitataan mihinkään luojaolentoon.
Samankaltaisuutta löytyy myös länsimaisten sekulaarihenkisten liikkeiden piiristä. Humanistinen psykologia, eksistentialismi, stoalaisuus ja jopa tietyt luonnontieteelliset maailmankatsomukset sisältävät elementtejä, jotka täyttävät hengellisyyden tunnusmerkit: kaipuun merkityksellisyyteen, pyrkimyksen itsen ylittämiseen sekä halun ylittää yksilöllisen kokemuksen rajat. Ne eivät kuitenkaan pyri palvelemaan mitään jumalaa, vaan ymmärtämään ihmisen osaa maailmankaikkeudessa. Silti ne herättävät samanlaista syvää kunnioitusta, nöyryyttä ja jopa haltioitumista kuin perinteiset uskonnotkin.
Mutta onkin tärkeää huomata, että hengellisyys ja uskonto eivät suinkaan ole synonyymejä, vaan pikemminkin päällekkäisiä mutta erillisiä ilmiöitä. Uskonto on yksi hengellisyyden muodoista, mutta hengellisyys ei välttämättä tarvitse uskontoa – ainakaan siinä muodossa, missä länsimainen kulttuuri sen ymmärtää.
Hengellisyys on jotakin, joka syntyy ihmisen ja olemassaolon välisessä suhteessa, ajassa ja paikassa, jossa ei tarvita nimiä tai selityksiä – vain kokemuksen, joka ylittää arjen logiikan ja pysäyttää ihmisen hetkeksi jonkin itseään suuremman äärelle.
Mutta miksi ihmisellä ylipäänsä on tällainen tarve? Miksi hän ei vain tyydy siihen, mikä on näkyvää, mitattavaa ja järkiperäistä? Mikä saa hänet yhä uudelleen ja uudelleen kurottamaan kohti näkymätöntä, sanomatonta, käsittämätöntä – riippumatta siitä, uskooko hän jumaliin vai ei?
Näiden kysymysten kautta alamme lähestyä kaninkoloa, joka tunnetaan myös hengellisyyden syvimmän ytimen pohtimisena kello kahdelta yöllä– ei vastauksena mihinkään, vaan ihmismielen avoimena, alati pakenevana kysymyksenä, joka ei koskaan katoa mihinkään, vaikka jumala välillä katoaisikin.
Hengellisyys ilman uskoa – säilyykö kaipuu, kun usko katoaa?
Nykyään kun yhä useampi ihminen elää ilman jumalaa, mutta etsii silti syvyyttä, merkitystä ja lohtua entiseen malliin, on syytä kysyä: mitä hengellisyys oikeastaan edes tarkoittaa tilanteessa, missä se erotetaan uskosta yliluonnolliseen?
Hengellisyys yhdistetään usein johonkin “suurempaan”. Yhteyteen, joka ylittää yksilön rajat ja liittää hänet maailmaan, toisiin ihmisiin ja johonkin ajattomaan. Mutta se voi myös ilmetä vaikkapa eettisenä vastuuntuntona, syvänä kauneuden kokemuksena, meditaation tuomana tyyneytenä tai eksistentiaalisen kriisin hetkellä syntyvänä kirkastumisena. Näissä kokemuksissa ei ole välttämätöntä mukana jumalaa – mutta niissä on aina jotakin, joka tuntuu suuremmalta kuin minä itse.
Olen pohtinut, että yhä ateistisemmaksi muuttuvassa maailmassakin hengellisyys säilyy juuri siksi, että se ei ole pohjimmiltaan pelkkä oppirakennelma vaan vastaus hyvin tärkeään inhimilliseen tarpeeseen.
Ihminen ei pohjimmiltaan halua ainoastaan tietää asioita, vaan meille on oleellisen tärkeää myös kokea niitä, löytää merkitystä ja kohdata. Hengellisyys ei ole tiedollinen paikka, vaan eksistentiaalinen tila – tapa olla olemassa niin, että jokin kutsuu syvempään yhteyteen. Se on avoimuutta sille, että olemassaolo ei ole vain olemassa olemista ja päivästä toiseen selviytymistä, vaan ihmettelyä ja tutkimista.
Tässä juuri korostuukin ero uskon ja hengellisyyden välillä. Usko on vakaumusta jostakin metafyysisestä totuudesta – esimerkiksi siitä, että jumala on olemassa ja toimii maailmassa. Hengellisyys taas on tapa suhtautua olemassaoloon, se on kyky pysähtyä, tuntea merkitystä, sietää epätietoisuutta ja kokea yhteyttä. Se voi sisältää uskoa, mutta ei edellytä sitä. Se voi ilmetä hiljaisuutena, kiitollisuutena, kapinana tai nöyryytenä – mutta ei dogmina vaan kokemuksena.
Hengellisyys ilman uskoa voi olla myös rohkeampaa. Se ei nojaa varmuuteen mistään, vaan kestää sen, että maailma ei ehkä tarjoa kaikkia vastauksia. Se on tapa elää ilman kosmista selitystä, mutta ei ilman kosketusta toisiin, itseen ja ajattomuuteen. Tällainen hengellisyys on hauraampaa, mutta ehkä myös rehellisempää: se ei etsi turvaa, vaan todellista yhteyttä. Se ei lupaa palkintoja, mutta tarjoaa syvyyden, jonka voi aistia, kun mieli hiljenee ja maailma avautuu omana aitona itsenään.
Nykyajan maallisia esimerkkejä tällaisesta löytyy kaikkialta. Vaikkapa mindfulness-harjoitukset, joita miljoonat ihmiset tekevät päivittäin, juontavat juurensa buddhalaisuuteen, mutta ovat monelle täysin ei-uskonnollisia. Luontohenkisyys, taidekokemukset, retriitit ja jopa filosofiset keskustelut voivat olla tiloja, joissa ihminen kokee yhteyttä ja läsnäolon, jota voi kutsua hengelliseksi. Tällaisissa hetkissä ei keskustella uskosta tai edes mietitä sitä, mutta silti ihminen saa kokemuksen siitä, että jotain olennaista ja suurta on läsnä.
Eli hengellisyys ilman uskoa ei suinkaan ole hengellisyyden vesittynyt muoto. Se ei myöskään ole minkäänlainen jäännös uskonnosta, vaan sen uudelleen syntynyt muoto – uusi ja erilainen tapa elää merkityksellisesti ilman valmiiksi annettuja vastauksia.
Vaikka perinteiset jumalkuvat ja käsitykset menettäisivätkin painoarvoaan nykymaailmassa, niin ihminen tulee silti aina kaipaamaan sitä, mitä ne mielikuvat aikoinaan meille edustivat: rauhaa, yhteyttä, suuntaa ja armoa. Ateisti voi kokea pyhyyttä. Agnostikko voi harjoittaa kiitollisuutta. Maallistunut ihminen voi tuntea nöyryyttä elämän edessä. Näissä ei ole kyse uskon jäänteistä, vaan hengellisyyden elinvoimasta – sen kyvystä muuttaa muotoaan.
Loppujen lopuksi se oikeasti oleellinen kysymys ei olekaan, voiko hengellisyys säilyä ilman uskoa – vaan että millaiseksi se tulee muotoutumaan, nyt kun järjestäytyneiden suurten uskontojen rakenteet hiljalleen purkautuvat.
Onko meissä kaikissa sisällä jotakin, joka säilyy – tai jopa syntyy uudelleen – myös sen jälkeen, kun perinteiset jumalat ovat poistuneet näyttämöltä?
Juuri tätä kysymystä pohdin seuraavassa osassa, jossa tutkin kokemuksellista pyhyyttä – ei opinkappaleena, vaan tuntemuksena, joka syntyy ilman sanoja.
Pyhä ilman jumalaa – kokemuksellinen hengellisyys sekulaarissa todellisuudessa
Jos jumaluus ei ole keskiössä, mitä silloin tarkoittaa pyhä? Miten jokin voi olla pyhää ilman yliluonnollista perustusta, ilman tuonpuoleista, ilman jumalallista auktoriteettia?
Perinteinen tapa ajatella pyhää on hahmottaa se jonkinlaiseksi erilliseksi alueeksi: tilaksi, ajaksi, paikaksi tai kokemukseksi… Joksikin joka ei kuulu tavalliseen arkeen. Pyhä pysäyttää, hiljentää, kohottaa, pelottaa, vetää puoleensa ja kieltäytyy olemasta täysin ymmärrettävissä. Se on samaan aikaan tuttua ja vierasta, läsnä mutta tavoittamattomissa.
Uskontotieteilijä Rudolf Otto käytti käsitettä numinous kuvatakseen pyhän kokemuksen ytimeen kietoutuvaa tunnealuetta: mysterium tremendum et fascinans – salaperäisyys, joka sekä kauhistuttaa että vetää puoleensa.
Tällainen kokemushan ei sinänsä edellytä jumaluuden mukana oloa millään tavalla. Se ei ole dogmi, vaan ennen kaikkea affektiivinen reaktio— kokemus jostain äärimmäisen merkittävästä, jostain joka ylittää ihmisen oman minuuden ja liittää hänet osaksi jotakin häntä itseään suurempaa. Ja koska tämänkaltaisia kokemuksia syntyy myös ei-uskonnollisissa konteksteissa – ja niitä voidaan havainnoida, kuvailla ja jakaa toisille – niin mitä se kertoo ihmisestä?
Monet ateistit ja agnostikotkin kuvaavat elämäänsä voimakkaimmin vaikuttaneita hetkiä tavalla, joka vastaa täydellisesti kuvausta jonkun pyhän äärellä olemisesta.
Se voi olla vaikka mitä: hetki vuorenhuipulla, jossa luonto avautuu käsittämättömänä suuruutena ja oma olemassaolo tuntuu samaan aikaan hyvin pieneltä ja suunnattoman tärkeältä. Lapsen syntymä tai läheisen kuoleman todistaminen. Jaettu hiljaisuus toisen kanssa. Musiikki, joka liikuttaa kyyneliin.
Tämänkaltaisissa hetkissä niiden pyhyys ei kumpua ulkopuolisesta auktoriteetista tai jumalallisesta kosketuksesta, vaan sen kokemuksen sisäisestä intensiteetistä. Se ei vaadi uskomaan mihinkään – se vain on.
Tämä ei kuitenkaan tee niistä satunnaisia tai arvottomia. Päinvastoin, juuri näissä hetkissä ihmiset kertovat oivaltaneensa jotakin hyvin olennaista itsestään, toisista ihmisistä tai koko maailmasta. Pyhyys ilman jumalallista olentoa ei siis ole pelkkä voimakas tunne, vaan myös sekä eettisesti että eksistentiaalisesti mullistava kokemus.
Se on merkitystä ilman selitystä.
Tämänkaltaiset kokemukset syntyvät helpoiten, kun jokin rikkoo arjen rytmin. Kun on pakko pysähtyä. Pakko hiljentyä. Kun järki ei enää kanna – tai kun se hetkeksi vaikenee. Kriisi, rakkaus, menetys, hiljaisuus, kauneus… ne ovat arjen rakosista pilkahtelevia valonsäteitä, jotka valaisevat tutun maailman ihan uudesta kulmasta. Näyttävät sen meille sellaisena, jollaisena emme sitä ole tottuneet näkemään.
Tällaisissa hetkissä pyhyys ei ole minkään kohde, vaan tapa katsoa.
Tässä merkityksessä tarkasteltuna hengellisyys ja pyhyys eivät myöskään ole vaihtoehto tai vastavoima tieteelle. Mikä voi tehdä niistä silloin helpommin lähestyttäviä joillekin meistä. Ne eivät ole todisteita jumalasta eivätkä argumentteja häntä vastaan. Ne ovat ihmismielen herkkyystiloja, joihin kuuluu kyky olla voimakkaasti läsnä jossakin, mitä ei voi käsitteellistää. Ne muistuttavat meitä siitä, että iso osa ihmisyydestä ei olekaan tiedollista, vaan kokemuksellista.
Pyhän kokeminen ei ole rajattu vain jumalan todistamista varten vaan se on myös itse elämän ja oman olemassaolonsa rajojen kokemista. Keskeistä on ainoastaan se, että jokin raja ylittyy. Tunne siitä, että jokin näkymätön, mutta oleellinen, on koskettanut mieltä, sielua tai miksi sitä haluatkaan kutsua.
Hengellisyys ja pyhyys ilman jumalaa ei siis ole uskonnon laimentunut muoto, vaan ehkä jopa sen syvin ydin – puettuna uuteen muotoon. Tai ehkä jopa sen vanhaan, alkuperäiseen muotoon?
Muotoon joka ei tarvitse suuria selityksiä, koska se ei yritä vastata mihinkään kysymykseenkään.
Se vain näyttää miltä tuntuu, kun jokin on totta paljon syvemmin kuin mitä sanoilla voisi koskaan kuvailla.
Onko kaipuu pyhään biologinen ominaisuus? – aivot ja hengellisyys
Entäpä jos hengellisyyden juuret eivät olekaan pelkästään kulttuurissa, uskonnollisessa kasvatuksessa tai yksilön omassa elämänhistoriassa?
Entä jos hengellisyys onkin myös biologinen ominaisuus – sellainen osa ihmistä, joka on rakentunut meihin evoluution kuluessa? Tässä tapauksessa ei olisikaan enää kysymys vain siitä, voiko hengellisyys säilyä ilman jumalaa, vaan siitä, voiko se ylipäänsä edes kadota, jos sen juuret kerran ovat syvällä aivorakenteissamme.
Viime vuosikymmenten neurotieteellinen tutkimus on tarjonnut yhä enemmän ja enemmän mielenkiintoista näyttöä siitä, että uskonnollisuus ja hengellisyys eivät ole ainoastaan kehittelemiämme uskomusjärjestelmiä vaan myös biologisia tiloja ja taipumuksia.
Ne näkyvät aivoissa, hormonitoiminnassa ja hermoverkoissa – siinä, miten koemme yhteyttä, hämmästystä ja hiljentymisen jonkun äärellä.
Aivot ja rukous – hengellisyyden neurologiaa
Magneettikuvantamista on käytetty paljon apuna tutkittaessa, mitä kaikkea tapahtuu aivoissa, kun ihminen meditoi, rukoilee tai kokee syvää yhteyttä johonkin itseään suurempaan. Tulokset ovat olleet johdonmukaisia ja ne paljastavat hyvin monimutkaisen verkoston aivoalueita, jotka osallistuvat hengellisten tilojen syntyyn:
–Prefrontaalinen aivokuori, erityisesti sen etuosa, aktivoituu kun ihminen keskittyy meditaatioon tai rukoukseen. Tämä alue liittyy tarkkaavaisuuteen, suunnitteluun ja itsensä havainnointiin – se auttaa suuntaamaan tietoisuutta kohti nykyhetkeä ja sulkemaan muun hälyn ulkopuolelle.
–Anteriorinen pihtipoimu (anterior cingulate cortex) liittyy tunnesäätelyyn ja empatian kokemiseen. Sen toiminta voimistuu, kun ihminen harjoittaa myötätuntoista meditaatiota tai kokee rukouksen rauhoittavana.
–Päälaenlohkon alueet, erityisesti oikean parietaalilohkon alue, nämä vastaavat kehon ja ympäristön rajojen hahmottamisesta. Niiden toiminta hiljenee syvissä meditaatiotiloissa – mikä synnyttää tunteen minuuden liukenemisesta ja yhteydestä kaikkeen olevaan.
–Limbinen järjestelmä, erityisesti mantelitumake ja hippokampus, nämä säätelevät tunnetiloja ja muistia. Uskonnolliset ja hengelliset kokemukset vaikuttavat voimakkaasti näihin alueisiin, erityisesti vähentämällä ahdistuneisuutta ja lisäämällä rauhan ja merkityksellisyyden tunnetta.
-Joissain tapauksissa oikean temporaalilohkon toimintaan liittyy äärimmäisen voimakkaita kokemuksia – tällaisia on havaittu esimerkiksi temporaalilohkoepilepsiaa sairastavilla henkilöillä. Aivot saattavat tällöin luoda kokemuksia, jotka yksilölle näyttäytyvät syvällisinä hengellisinä ilmestyksinä.
Tätä monimutkaista kokonaisuutta kutsutaan epävirallisesti “aivojen rukouskeskukseksi”, vaikka kyse ei ole mistään yksittäisestä alueesta, vaan kokonaisesta hienostuneesta dynaamisesta järjestelmästä.
Hengelliset kokemukset vaikuttavat aivoihin ja kehoon samalla tavalla kuin voimakkaat tunneperäiset tai esteettiset kokemukset: ne sävyttävät koko olemassaolon tuntua voimakkaasti.
Tämä kaikki osoittaa, että ihmisellä on sisäsyntyinen kyky kokea hengellisyyttä – aivoissa, hermostossa ja koko kehossa. Se kertoo, että hengellisyys ei ole mikään vieras lisäke joka on kasvanut kiinni ihmisyyteen, vaan orgaaninen osa ihmistä.
Evoluutio ja hengellisyyden kehitys
Miksi tällaiset kokemukset ylipäänsä edes ovat mahdollisia meille?
Yksi selitys liittyy selviytymiseen. Evoluutiopsykologit puhuvat niin sanotusta hyperaktiivisesta agenttihavaitsemisesta (HADD). Ihminen on kehittynyt havaitsemaan erilaisia aikomuksia ja toimijoita ympäristössään – joskus liiankin herkästi. Tämä tarkoittaa, että näemme helposti merkityksiä ja tarkoitusta sielläkin, missä sitä ei välttämättä ole: kasvojen hahmoja pilvissä, “merkkejä” sattumissa, läsnäolon tunnetta yksin ollessa.
Tämä voi olla jonkinlainen pohja uskonnoille – mutta samalla se saattaa myös olla biologinen kanava hengelliselle herkkyydelle: halulle kuunnella, kysyä ja pysähtyä.
Toinen selitys liittyy yhteisöllisyyteen. Uskonto – ja siihen liittyvät rituaalit ja pyhän kokeminen ovat tehneet ihmisryhmistä tiiviimpiä, sitoutuneempia ja uhrautuvaisempia. Historiallisesti tutkittuna hengellisyys ei siis ole ollut vain yksilön oma kokemus, vaan keino millä yksilö on liittänyt itsensä osaksi itseään suurempaa järjestystä.
Tämäkin näkyy biologiassamme: oksitosiini, “kiintymyshormoni”, lisää luottamusta, empatiaa ja ryhmäkoheesiota – ja se liittyy vahvasti hengellisiin kokemuksiin. Dopamiini ja endorfiinit taas vahvistavat uskonnollisten rituaalien palkitsevuutta.
Eli hengellisyys ei ole pelkkää kulttuurillista oppimista tai henkistä eskapismia – vaan biologinen kapasiteetti. Jotakin, joka on ollut meille eduksi evoluution aikana, mutta myös toiminut yksilön sisäisenä kompassina, kun ulkoinen järjestys on pettänyt.
Biologia ilman jumalaa
Mitätöikö biologia pyhyyden? Vai voisiko se päinvastoin syventää sen ymmärrystä?
Voi olla, että juuri biologisuus tekeekin hengellisyydestä todellista ja merkityksellistä. Siinä missä vaikkapa kipu, ilo, rakkaus tai kaipaus – niin ei myöskään hengellisyys tarvitse metafyysistä selitystä ollakseen voimakas ja muuntava kokemus.
Hengellisyys ei ehkä tarvitse jumalaa, mutta se tarvitsee tämän ihmiskehon, joka kykenee kokemaan elämän sellaisella tavalla, että hiljaisuudesta tulee viesti.
Ehkä kaipuu pyhään ei olekaan jotain, minkä kulttuuri opettaa meille – vaan päinvastoin jotain, jonka kulloinenkin kulttuuri vain muotoilee meille helpommin ymmärrettäväksi. Ja kun vallalla ollut usko katoaa, niin muoto muuttuu…
– mutta perusta säilyy.
Flow-tila ja meditaatio hengellisyyden biologisina kanavina
Hengellisyyden kokemuksen syntyminen ei tarvitse sanoja, uskoa tai opetuksia. Se voi ilmetä tilana, joka ei ole ajateltu ja ennalta suunniteltu vaan yhtäkkiä koettu. Lyhyt läsnäolon hetki, jossa omaa minuuttaan ei tarvitse kantaa ja koko maailma tuntuu hetkeksi loksahtavan paikoilleen.
Kahdella tällaisella kokemuksen muodolla, flow-tilalla ja meditaatiolla, on hyvin keskeinen rooli modernissa, ei-uskonnollisessa hengellisyydessä. Ne eivät perustu uskoon tai uskontoon, vaan suoraan itse kokemukseen.
Ne ovat sekä biologisia että eksistentiaalisia portteja sellaiseen tapaan olla, jota voi hyvin kutsua pyhäksi ja hengelliseksi.
Flow-tila
Psykologi Mihaly Csikszentmihalyi kuvasi flow-tilaa “optimaalisena kokemuksena”, jossa yksilö uppoutuu täysin siihen, mitä tekee.
Flow tilassa ajantaju katoaa, tietoisuus itsestä hälvenee, tekeminen tuntuu samaan aikaan kevyeltä mutta keskittyneeltä – ja äärimmäisen merkitykselliseltä. Flow on tila, jossa ei yritetä olla läsnä: siinä vain on.
Se voi tulla kun tekee taidetta, käsitöitä, musiikkia, kirjoittaa, urheilee… mitä vain missä tekeminen ja tekijä sulautuvat täysin toisiinsa.
Flow muistuttaa monin tavoin mystistä kokemusta. Siinä minuus ei katoa väkivaltaisesti, vaan liukenee, hellittää, väistyy. Ihminen ei tietoisesti yritä paeta itseään, vaan hän liittyy johonkin, joka kantaa: rytmiin, liikkeeseen, virtaukseen.
Flow tilaa on hieman vaikea kuvailla sanoin, mutta jos olet ikinä kokenut flow-tilan niin tiedät ettei tarvitse uskoa, että se on pyhää. Se tuntuu siltä.
Aivotutkimuksessa flow-tila on yhdistetty transienttiin hypofrontaliteettiin – tilaan, siinä osa prefrontaalisesta aivokuoresta vaimenee. Ja kun näin käy niin kriittinen ja itseä tarkkaileva ajattelu hiljenee, ja sen tilalle tulee keskittynyt, levollinen tarkkaavaisuus. Samaan aikaan aivot vapauttavat dopamiinia, endorfiineja ja anandamidia – mielihyvän, oppimisen ja yhteyden tunteita voimistavia yhdisteitä. Flow on siis biologisesti äärimmäisen palkitseva tila, mutta samalla se on kuin ikkuna itsestä pois päin.
Flow ei tarvitse syntyäkseen mitään rituaaleja, oppinkappaleita, tai pyhättöjä – mutta se saa aikaan tilan, jossa ihminen ei vain tee, vaan on olemassa sanan täydessä merkityksessä.
Meditaatio
Siinä missä flow syntyy toiminnassa, kun tekee jotain, niin meditaatio taas on äärimmäistä pysähtymistä.
Mutta vaikka nämä kaksi ovat aluksi ajateltuna tavallaan toistensa vastakohtia, niin ne jakavat silti saman ytimen. Kumpikin siirtää huomion pois minäkeskeisestä ajattelusta ja avaa tilan jollekin muulle.
Meditaatio ei ole tyhjyys, vaan tila, jossa tarpeettomat rakenteet väistyvät ja jäljelle jää jotakin kirkasta, tyyntä ja puhdasta.
Monissa kulttuureissa ja uskonnoissa meditaatio on ollut jo vuosituhansien ajan hengellisyyden tärkein ydinharjoitus. Mutta nykypäivänä se on löytänyt myös täysin sekulaarin muodon tietoisuustaitojen harjoittamisena, stressinhallintakeinona ja työkaluna syventää itsetuntemustaan. Tässä tapauksessa harjoittaja ei pyri saavuttamaan valaistumista, vaan hiljaisuutta, joka ei vaadi sisältöä. Ja juuri tässä hiljaisuudessa tapahtuu jotakin olennaista.
Meditaatio vaikuttaa suoraan aivoihin. Harjoittamisen myötä harmaan aineen määrä kasvaa niillä alueilla, jotka liittyvät tarkkaavaisuuteen, tunteiden säätelyyn ja itsensä havainnointiin. Myös mantelitumakkeen aktiivisuus heikkenee, eli pelkotilat ja uhkakuvat mielessä vaimenevat.
Meditaatio tarjoaa tilan, jossa minuus ei ole keskiössä. Se on hetki, jossa ei tarvitse määritellä itseään ollakseen olemassa.
Monet pitkään meditointia harjoittaneet kuvaavat kokemuksiaan tavalla, joita voi kutsua hengellisiksi: rakkauden tunne ilman kohdetta, rauha ilman syytä, kokemus yhteydestä vailla sanoja.
Kehollinen hengellisyys ilman uskoa
Sekulaarissa maailmassa monet ihmiset valitettavasti hylkäävät hengellisyyden uskon mukana, koska se näyttäytyy heille yhä dogmina, auktoriteettina tai mystiikkana… sellaisena asiana joka ei kestä järjellistä tarkastelua.
Mutta flow ja meditaatio eivät väitä mitään – ne vain tarjoavat kokemuksen.
Jos ajattelee hieman tarkemmin, niin me ovat hyvinkin radikaalisti demokraattisia. Niitä ei tarvitse omistaa, ei opettaa tai harjoittaa millään määrätyllä tavalla, eikä niitä tarvitse myöskään sitoa yhteenkään oppiin tai uskomusjärjestelmään. Ne ovat hengellisyyden puhtaita kehollisia kieliä – hiljaisia, kokemuksellisia ja saatavilla kaikille.
Ja juuri siksi ne ovatkin niin tärkeitä, ne muistuttavat meitä siitä, että yhteys ja läsnäolo eivät ole vain uskovien tai kenenkään muidenkaan omistamia etuoikeuksia. Ne ovat ihmisyyteen koodattuja mahdollisuuksia – biologisia, arjessa saavutettavia, mutta samalla yhtä merkityksellisiä kuin kaikki, mitä uskonnot ovat jo tuhansia vuosia yrittäneet nimetä.
Hengellisyyttä kivun raoista
Minä itse en tullut hengelliseksi hiljaisuudessa. En meditaation kautta, en luonnonrauhan syleilyssä, en opiskelemalla mystiikkaa tai lukemalla pyhiä tekstejä. Vaikka olenkin elämäni varrella tehnyt todella paljon näitä kaikkia.
Minun hengellisyyteni syntyi siellä, missä kaikki murtui. Silloin, kun kipu ei ollut enää ohimenevä ikävä tunne, vaan pysyvä olosuhde.
Krooninen kipu ei ole vain kehollinen tila. Se on maailmankuvan uudelleenjärjestäjä. Se tekee ajasta paksua ja tilasta ahtaan. Se pakottaa yksinkertaisuuteen: ei ole muuta kuin tämä hetki, tämä keho, tämä hengitys. Kaikki muu – tavoitteet, merkitykset, identiteetit – muuttuvat samantekeviksi, katoaviksi. Kipu ei jätä tilaa illuusioille mistään.
Aluksi se toki tuntui kaikelta muulta kuin hengelliseltä. Se tuntui siltä kuin koko maailma olisi pimentynyt, romahtanut ja haudannut minut alleen. Mutta hiljalleen, ajan kanssa, alkoi tapahtua paljon kaikkea muutakin. Ei suurta lohdutusta, ei yhtäkkistä helpotusta – vaan hiljaisia pieniä oivalluksia. Kun äärimmäinen jatkuva kipu oli vienyt pois kaiken ylimääräisen, jäljelle jäi jotakin, jolla ei ole muotoa vaan sävy. Ei sisältöä vaan viritys. Ei selitystä vaan läsnäolo.
Tällaisessa tilassa ihminen ei ole kykenevä teeskentelemään yhtään mitään. Silloin ei yksinkertaisesti jaksa uskoa enää mihinkään “parempaan” vain koska haluaisi uskoa.
Kivusta kumpuava hengellisyys on äärimmäistä rehellisyyttä ilman mitään toivoa. Se ei lupaa yhtään mitään, mutta se ei myöskään valehtele mistään. Se ei sano, että “kaikella on tarkoituksensa”, vaan: “tämä on”.
Ja joskus juuri siinä – kun ei ole enää yhtään mitään, mitä odottaa – syntyy jotakin, jota voi kutsua pyhäksi.
Se ei ole Jumala, mutta se ei ole myöskään tyhjyys. Se on kirkas, tyyni olemassaolo. Voimakas läsnäolo, joka ei ole joku toinen, mutta ei ole myöskään minä.
Olen ajatellut sen syntyvän kivun venyttämistä rajoista, tietoisuus ei enää jaksa pitää yllä minän tarinaa, vaan sen on levättävä hetki ilman mitään vaatimuksia.
Ehkä juuri tätä mystikot tarkoittivat, kun he puhuivat hiljaisesta rukouksesta: ei anomisena, ei palvontana – vaan olemisena siinä, missä ei ole enää mitään muuta kuin “tässä”.
Trauma, kipu ja hengellisyyden neurobiologia
Traumataustaisena olen tutkinut ja lukenut paljon tästä aiheesta. Vaikuttaa siltä, että trauma ei ole pelkästään jotain, joka tapahtui. Se on myös jotain, mikä jää – kehoon, mieleen ja aivoihin. Pahassa mutta joskus myös hyvässäkin, miten sitä nyt katsoo.
Kuten kipu, niin myös trauma muuttaa tapaa, jolla ihminen kokee maailman. Se ei ole muisto, vaan pysyvä viritystila: hermoston jatkuva jännite, jossa kaikki aistit ovat valmiina, mutta mitään ei enää tapahdu.
Neurobiologisesti trauma ja krooninen kipu kulkevat samoja polkuja. Molemmat yliaktivoivat mantelitumaketta – aivojen uhkakeskusta, joka tulkitsee tilanteet vaarallisiksi silloinkin, kun vaara on jo ohi. Samaan aikaan hippokampus, joka säätelee muistoja ja ajallista orientoitumista, voi menettää kykynsä erottaa menneen nykyhetkestä. Tällöin ihminen ei vain muista traumaa, vaan hän elää sitä uudelleen, nykyhetkessä.
Pitkittynyt stressi ja kipu vaikuttavat myös prefrontaaliseen aivokuoreen – alueeseen, joka säätelee tunteita ja kognitiota. Silloin kun sen toiminta heikentyy niin ajattelu käy vaikeaksi ja kaikki tuntuu kaoottisemmalta. Ihminen saattaa vetäytyä tai jähmettyä, koska hermosto ei enää löydä rytmiä, johon asettua. Tässä tilassa puhe menettää merkityksensä. Jäljelle jää vain kokemuksen raaka intensiteetti.
Mutta juuri tässä, kontrollin murtuessa ja minuutta koossa pitävien rakenteiden hajotessa, voikin sivutuotteena syntyä jotakin yllättävää.
Kun kieli ei enää kanna, kun järki ei enää selitä, kun minuus ei enää jaksakaan pysyä kasassa – silloin voi tapahtua äkillinen, selittämätön kääntyminen sisäänpäin, tai ehkä ennemminkin: sisään ja läpi. Se ei toki tarjoa mitään pelastusta, vaan on tila, jossa maailma näyttäytyy toisin.
Tutkimukset ovat osoittaneet, että voimakkaiden emotionaalisten purkausten tai traumaattisten kokemusten jälkeen aivot saattavat ajautua lyhytkestoiseen neuroplastisuuden tilaan: ikään kuin ne valmistautuisivat rakentamaan itsensä uudelleen. Eli hermosto ei ainoastaan kärsi – se myös kuuntelee.
Tähän hetkeen kätkeytyy paradoksi: trauma, joka hajottaa, voi joskus myös avata. Ei siksi, että se olisi hyvä asia, vaan siksi, että rikkoutuminen tekee tilaa jollekin, joka ei mahdu ehjän rakenteen sisään.
Itse olen kokenut tämän hyvin transformatiivisena kokemuksena, sellaisena missä minuutta ei menetetä, vaan se järjestyy paikoilleen ihan uudella tavalla.
Tämä ei minun kohdallani ole ollut mitenkään hallittu tai tavoiteltu prosessi – se vain tuli, tapahtui kun kaikki muu oli kadonnut. Ja se tuntui… no pyhältä. Ei uskonnollisesti, ei opillisesti, vaan jollain syvästi hiljaisella tasolla, sellaisella jossa ei enää tarvitse nimetä tai luokitella näitä asioita mitenkään.
Tämänkaltainen hengellisyys ei ole ollut jotain, mikä syntyy kovasti uskomalla. Se on ollut jotain, mikä jää… tai tulee ilmi, kun ihan kaikki muu on riisuttu pois.
Hiljaisuuden merkitys – ei vain rauha, vaan tila olemiselle
Hiljaisuus ei siis tullut luokseni lohduttavana. En löytänyt sitä etsimällä, vaan se oli jotain mitä jäi jäljelle, kun ihan kaikki muu oli kadonnut.
Kivun keskellä, uupumuksen ja traumojen jälkeisissä tiloissa se ei tuntunut rauhalta – se tuntui tyhjyydeltä. Se oli liian iso, liian tuntematon. Hiljaisuus ei ollut lempeä, vaan raaka ja paljas. Se ei tarjonnut minulle turvaa, vaan kutsui katsomaan suoraan siihen, mitä en halunnut nähdä.
Mutta ajan kanssa hiljaisuus alkoi muuttua. Siitä tuli ensin ihan siedettävää. Sitten hieman rauhoittavaa. Ja lopulta – jollain uudella tavalla kantavaa. Siltä ei saanut vastauksia, mutta se opetti olemaan kyselemättä. Siinä sai vain olla. Hengittää. Kuunnella. Ja juuri se teki siitä minulle pyhän.
Hiljaisuus ei ole pelkästään äänettömyyttä. Se on tila, jossa ei tarvitse olla mitään. Ei tarvitse selittää, ei todistaa, ei kantaa identiteettiä. Hiljaisuus on usein ainoa hetki, jolloin saa olla pelkkä ihminen – ei rooli, ei tehtävä, ei kertomus. Se ei vaadi mitään, mutta paljastaa kaiken. Ja usein juuri siksi se pelottaa: se tuo näkyväksi sen, mitä ei voi täyttää sanoilla.
Biologisesti tutkittuna hiljaisuus aktivoi parasympaattista hermostoa. Se laskee sykettä, syventää hengitystä, palauttaa kehon turvaan. Se on meihin biologisesti koodattu avain joka avaa tilan, jossa minuutta ei tarvitse enää ylläpitää ponnistelemalla. Se mahdollistaa sen, että olemassaolo itsessään voi tulla tunnettavaksi – ei ajatuksen, vaan suoran kokemuksen kautta.
Trauman tai kivun keskellä hiljaisuus ei aluksi ole helppoa. Se tuntuu vaaralliselta, koska se muistuttaa kaikesta siitä, mitä ei voi enää korjata. Mutta jos sen ääreen jää – ei itseään pakottaen vaan aluksi sen reunalla viipyillen – se alkaa muuttua. Se alkaa elää. Ja juuri tässä sisäisessä liikkeessä tapahtuu jotakin joka on ollut meissä koko ajan: kyky olla tässä, ilman kaikkea ylimääräistä, ja silti kokonaisena.
Hiljaisuus ei ole seurausta hengellisyydestä, vaan sen elinehto. Se on kuin hengellinen painovoima: ei pakota, mutta vetää. Se ei julista mitään, mutta jos sen antaa viipyä, se alkaa puhua. Ei sanoilla – vaan sillä kielellä, jonka tuntee järkeä syvemmällä tasolla.
Ehkä juuri siksi niin moni munkki, mystikko, erakko ja muu hiljaisuuden harjoittaja on löytänyt Jumalan vasta silloin, kun sanat loppuvat.
Ei siksi koska Jumala olisi hiljaisuudessa – vaan koska siellä ei ole mitään muuta.
Hengellisyys säröjen kautta
Kipu ja trauma eivät ole hengellisiä itsessään. Ne eivät ole millään tapaa yleviä. Ne eivät opeta mitään, ellei niitä yritä kuunnella silloinkin, kun niillä ei ole mitään sanottavaa. Ne ovat väkivaltaisia, repiviä ja väsyttäviä. Ne voivat tuhota ihmisestä kaiken, minkä varaan hän oli itsensä rakentanut.
Mutta joskus, aivan kaiken sen keskellä, syntyy säröjä. Ei parannusta, ei selityksiä – vaan aukko siihen, mitä on. Ja juuri siitä näistä säröistä voi tihkua sisään jotain. Jotain, joka ei pelasta, mutta pysyy. Jotain, joka ei ole mikään uusi mullistava totuus, vaan pikemminkin uudenlainen tapa kantaa kaikkea vanhaa.
En olisi koskaan osannut pyytää tai odottaa tätä. Eikä se tullut siksi, että olisin ansainnut sen. Se tuli siksi, että kipu ei jättänyt mitään muuta jäljelle. Ja sitä kautta aloin aavistaa, että hengellisyys ei ole vain uskoa johonkin, vaan suostumista siihen, mikä on.
Kivun kautta minä en tullut paremmaksi ihmiseksi, en valaistuneeksi. Mutta ehkä minusta tuli hieman hiljaisempi. Hieman vähemmän varma mistään, ja samalla paljon enemmän auki kaikelle. Ja ehkä juuri siinä – epävarmuudessa, läsnäolossa ja avoimuudessa – on jotakin, jota voi kutsua pyhäksi.
Hengellisyys säröjen kautta ei ole varmuuden tie. Se ei rakenna monumenttia, vaan suostuu elämään raunioissa. Se ei kysy, mitä Jumala tahtoo, vaan: voinko olla tässä, vaikka en tiedä? Se ei lupaa mitään – mutta joskus se kantaa.
Ja ehkä se riittää.
.
Lopuksi:
Ehkä kaikki uskonnot ovat oikeassa – eikä mikään niistä ole
Hengellisyydessä ei ole kysymys oikeasta tai väärästä, se on taajuus, jolle ihminen toisinaan virittäytyy – halusi sitä tai ei.
Mitä jos kaikki uskonnot, niiden myytit ja kielikuvat, ovatkin erilaisia yrityksiä kuvailla jotakin, mitä ei oikeastaan edes voi kuvailla? Entä jos ne kaikki kurottavat samaan suuntaan, mutta yksikään ei pääse täysin perille?
Ehkä mikään uskonto ei ole tosi sellaisenaan – ei historiallisesti, ei metafyysisesti – mutta jokaisessa niistä on totuuden sirpale, joka värähtelee samassa rytmissä ihmiselämän kanssa.
Minä koen, että hengellisyys ei ole yritys löytää totuutta, vaan tapa elää sen kanssa, että totuus ei ole meidän saavutettavissamme eikä ainakaan hallittavissamme.
Tämä ei tarkoita relativismia, jossa kaikki käy. Päinvastoin – se on nöyryyttä. Mielestäni olemme jo riidelleet kylliksi siitä, kuka on oikeassa, ja liian vähän kuunnelleet, mikä resonoi sisällä.
Tarvitseeko kaikelle aina edes keksiä nimiä? Vaikka meillä ei olisi koskaan ollut sanaa “jumala” – olisimme silti kokeneet sen, mitä sillä yritämme nimetä. Jotakin, joka ei ole me, mutta ei myöskään muu. Jotakin, joka ei lupaa mitään – mutta pysyy.
Filosofi Spinoza kutsui sitä natura naturans, luonnon luovaksi voimaksi. Einstein puhui “kosmisesta uskonnollisuudesta” – ei uskona persoonalliseen jumalaan, vaan nöyryytenä maailmankaikkeuden järjestyksen ja kauneuden edessä. Simone Weil kuvasi rukousta tyhjyydeksi, jossa ei pyydetä mitään, mutta ollaan täysin avoimia.
Entä jos jumala ei olekaan olento, vaan tila? Ei suunnittelija, vaan virtaus? Ei käskevä, vaan kannatteleva? Ehkä universumi itse on se, mitä olemme kutsuneet jumalaksi – ja ehkä se ei lainkaan tarvitse meidän sanojamme ollakseen olemassa. Se ei tarvitse meidän uskoamme. Mutta me tarvitsemme sen hiljaisuutta.
”Onko Jumala olemassa”, on tylsä kysymys. Paljon mielenkiintoisempi kysymys on, että mikä meissä kaipaa hänen olemassaoloaan? Mikä saa kyynisimmänkin ateistin pysähtymään tähtitaivaan alla? Mikä pakottaa meidät hiljaisuuteen syntymän, kuoleman, kärsimyksen ja kauneuden äärellä? Mikä meissä tietää, että jokin on totta – vaikka se ei sovi mihinkään meidän keksimäämme järjestelmään?
Ateismi on usein vastareaktio: oikeutettu kieltäytyminen siitä, mitä pahaa jumalan nimissä on tehty. Mutta todellinen hengellisyys alkaakin vasta silloin, kun ihan kaikki on jo kielletty – ja siltikään ei pääse pakoon sitä, että jokin virtaa edelleen. Jokin, jota ei voi nimetä, mutta joka ei vain katoa.
En tiedä, onko se Jumala. Mutta tiedän sen olevan pyhää.
Ehkä olemme vain hetkellisiä tietoisuuden pilkahduksia universumissa – ja ehkä juuri siksi kaikki tämä onkin niin järisyttävää. Ei siksi, että elämä olisi suuri suunnitelma. Vaan siksi, että se tapahtuu. Meille. Tässä. Nyt.
Ja ehkä tämä – tämä yksinkertainen, kestävä, hauras tosiasia, että me olemme – on jo itsessään pyhä.
Ei jonkin vuoksi.
Ei jotakin varten.
Vaan koska niin on.
.
.
.
.
Bonus kappale
Koska teksti vain venyi ja venyi, niin leikkasin tämän jo kertaalleen pois. Mutta koska aihe on hyvin mielenkiintoinen, niin päätin nyt kuitenkin laittaa sen tähän loppuun bonusluvuksi niille joita kiinnostaa.
Eläinten rituaalit – onko hengellisyys ihmisen yksinoikeus?
Kuuluuko hengellisyys vain ihmiselle? Vai voivatko myös muut lajit kokea jotakin sellaista, mitä voisi kutsua hengellisyyden kaltaiseksi tilaksi? Tämä kysymys koskettaa biologiaa, käyttäytymistiedettä ja filosofiaa yhtä aikaa.
Emme voi kysyä eläimiltä heidän kokemuksistaan, mutta voimme tarkkailla niiden käytöstä, reaktioita ja toistuvia, rituaalinomaisia eleitä.
Monet eläintutkijat ovat havainneet sellaisia käytösmalleja, jotka ylittävät selkeät selviytymisen tai lisääntymisen motiivit. Ne eivät tuota eläimelle mitään suoraa hyötyä, mutta ne kuitenkin toistuvat tietyissä tilanteissa: kuoleman äärellä, luonnonvoimien keskellä, sosiaalisissa muutoksissa ja äärimmäisessä hiljaisuudessa.
Norsut ja kuoleman rituaalit
Ehkä tunnetuin esimerkki eläinten hengellisyydestä on norsujen käyttäytyminen kuoleman äärellä.
Norsut pysähtyvät ja hiljentyvät kuolleiden lajitoveriensa jäänteiden ääreen – koskettelevat luita hellästi kärsillään ja seisovat niiden äärellä hiljaa paikoillaan. Ne myös palaavat näille samoille paikoille vielä vuosienkin jälkeen. Norsut eivät tee tätä mitenkään satunnaisesti, vaan käytös muistuttaa toistuvaa ja tarkoituksenmukaista sururituaalia.
BBC:n dokumentoima tutkija Joyce Poole on havainnut, että norsut osoittavat erityistä kiinnostusta kallon ja sen syvänteiden alueisiin – aivan kuin ne tuntisivat, missä tietoisuus kerran asui.
Jotkut yksilöt myös kantavat kuolleita poikasiaan mukanaan päiväkausia.
Tämä kaikki kertoo, että norsut reagoivat kuolemaan ei-toiminnallisella, affektiivisella tavalla. Ne eivät vain rekisteröi kohdalle sattunutta menetystä – ne pysähtyvät ja hiljentyvät sen äärelle.
Simpanssit ja myrskytanssi
Jane Goodall ja monet muut tutkijat ovat dokumentoineet simpanssien arvoituksellista käytöstä ukkosmyrskyjen tai putoavan veden äärellä.
Ne tanssivat, rytmittävät liikkeitään, nostavat oksia ylös ilmaan, huutavat ja heittäytyvät joen reunalle tai vesiputouksen äärelle.
Tällainen käytös ei tuota ruokaa, turvaa tai seksuaalista etua. He tekevät sitä yksin tai lauman reunalla. Ja se toistuu vain tietyissä paikoissa tai säätiloissa.
Kognitiivisen etologian piirissä tämän on tulkittu olevan mahdollinen “proto-rituaali”, luonnonvoimien edessä tapahtuva toiminta, jossa tunnetaan jokin vaikutus – ehkä pelko, ehkä ihmetys, ehkä jotakin, mitä ihmiskulttuureissa kutsuttaisiin numinoosiksi.
Jopa simpanssien kivien heittely samoihin puunkoloihin, toistuvasti, ilman ilmeistä syytä, on saanut tutkijat pohtimaan, että voisiko se olla alkumuoto sille, mitä me ihmiset kutsumme alttariksi?
Korpit, varikset ja rituaalin rajat
Älykkyydestään tunnetut linnut – erityisesti korpit ja varikset – käyttäytyvät tavalla, joka muistuttaa ihmisten harjoittamaa hetkellistä hiljentymistä.
Korpit kokoontuvat kuolleen lajitoverin ympärille, pysyvät hetken paikoillaan hiljaa, ja lähtevät rauhallisesti pois – joskus yhteisen huudahduksen jälkeen. On myös todistettu niiden tuovan pieniä esineitä kuolleen viereen. Näillä ei ole ravintoarvoa. Ne eivät liity pesään tai puolustukseen. Ne vain tuodaan.
Tällainen käytös asettuu kiinnostavasti siihen rajaan, missä voidaan katsoa rituaalin syntyvän, se on toistuva, ei-toiminnallinen toiminta, joka liittyy merkitykselliseen tapahtumaan. On mahdotonta sanoa, millä tavalla vaikkapa lintu ymmärtää, mitä kuolema on – mutta ne kuitenkin pysähtyvävät ja hiljentyvät sen äärelle.
Ja juuri pysähtyminen erottaa reaktion vaistosta.
Delfiinit, valaat ja laulava yhteys
Merten nisäkkäät – erityisesti pullonokkadelfiinit ja ryhävalaat – ovat hyvin tunnettuja älykkyydestään ja sosiaalisuudestaan. Niiden käytöksessä näkyy myös toistuvasti selittämättömiä, jopa rituaalinomaisia piirteitä.
Delfiinit tukevat kuolleen lajitoverinsa kehoa ja yrittävät nostaa sen pinnalle ja pysyvät sen vierellä tuntikausia. Ne eivät vaikuta etsivän tästä mitään hyötyä. Ne vain jäävät.
Ryhävalaat laulavat monimutkaisia, hitaasti yli sukupolvien ajan muuttuvia ja kehittyviä lauluja, joiden tarkoitusta ei ole vieläkään täysin selvitetty. Laulaminen ei liity paritteluun, saalistukseen tai navigointiin. Jotkut tutkijat ovat ehdottaneet, että kyse voisi olla lajikohtaisesta muistista tai yhteyden ylläpitämisestä – ei sanojen kautta, vaan äänivärähtelyn.
Onko eläimillä hengellisyyttä?
Emme voi tietää tietää, mitä eläimet tuntevat. Meillä ei ole pääsyä niiden tietoisuuteen. Mutta emme voi myöskään kiistää sitä, että ne käyttäytyvät monin tavoin kuten me ihmiset käyttäydymme, kun meidän on kohdata kuolema, hiljaisuus, luonnonvoimat tai kun koemme yhteyden johonkin.
Ehkä on hieman harhaanjohtavaa kysyä, onko eläimillä hengellisyyttä. Ehkä olennaisempi kysymys olisi: onko hengellisyys todella niin inhimillinen piirre kuin mitä haluamme uskoa sen olevan?
Jos hengellisyys on biologista herkkyyttä, läsnäolon ja yhteyden kokemista, jonkun rytmiin virittymistä ja arjen ylitystä, niin miksi se olisi yksin meidän? Miksei se voisi olla myös niissä, joiden kieltä emme ymmärrä mutta joiden liikkeissä näemme tuttuja piirteitä?
Ehkä hengellisyyden alku ei ole ollutkaan sanassa, vaan liikkeessä. Katseessa. Hiljaisessa pysähtymisessä jonkin käsittämättömän äärelle.
Ja jos näin on, me emme ole hengellisyyden alku – vaan yksi sen muodoista.
.
.
.
Lähteet
Sam Harris – Waking Up: A Guide to Spirituality Without Religion
John Dewey – A Common Faith
Andrew Newberg & Eugene D’Aquili – Why God Won’t Go Away: Brain Science and the Biology of Belief
Bessel van der Kolk – The Body Keeps the Score
Lisa J. Miller – The Spiritual Child
Iain McGilchrist – The Master and His Emissary
Tanya Luhrmann – When God Talks Back
Riitta Hari – Jos sinulla olisi kanan aivot
Antonio Damasio – The Feeling of What Happens
Mark C. Taylor – After God
Don Cupitt – The Sea of Faith
Grace Jantzen – Becoming Divine
David Hay – Something There: The Biology of the Human Spirit
Barbara Ehrenreich – Living with a Wild God
Michael Pollan – How to Change Your Mind
Harri Heino – Uskonnollisuus ilman uskontoa
Eero Salmenkivi – Uskonto ilman uskontoa
Jonathan Haidt – The Righteous Mind
William James – The Varieties of Religious Experience
Mircea Eliade – The Sacred and the Profane
Rudolf Otto – The Idea of the Holy
Alister Hardy – The Spiritual Nature of Man
Abraham Maslow – Religions, Values, and Peak Experiences
Carl Jung – Modern Man in Search of a Soul
Jack Kornfield – A Path with Heart
Thomas Metzinger – The Ego Tunnel
Epilogi 
Jätä kommentti