Olemme jo vuosikymmeniä ylpeinä uskoneet siihen ajatukseen, että jokaisella meistä on samanlainen oikeus laadukkaaseen ja ajantasaiseen hoitoon taloudellisesta tilanteesta tai sosiaalisesta statuksesta riippumatta.
Tämä kaunis periaate on kuitenkin vähitellen hiipunut pelkäksi saavuttamattomissa olevaksi ihanteeksi, joka ei millään tavalla vastaa sitä karua todellisuutta jossa elämme.
Potilaan ja hänen tarvitsemansa hoidon väliin on rakennettu lähes läpäisemätön muuri, jonka tiilet koostuvat byrokratian raskaista prosesseista, hallinnon mutkikkaista rakenteista ja alati hupenevista resursseista.
Ihminen jää täysin yksin juuri silloin, kun järjestelmän tulisi tukea häntä eniten. Hylätyksi tulemisen tunnetta korostaa, kun muistaa, että kyse on hoidosta, joka on rahoitettu kansalaisten omilla verorahoilla.
Tämän epäkohdan räikeyttä kuvaa loistavasti hiljattain lukemani esimerkkitapaus lääkäristä, joka julkisella puolella resurssipulan vuoksi joutui hylkäämään potilaan lähetteen, mutta pystyi yksityisellä puolella tarjoamaan heti hoidon joka auttoi.
Julkisessa terveydenhuollossa potilas joutuu kulkemaan turhautuneena vastaanotolta toiselle ja takaisin, kun taas yksityisellä sektorilla hän saisi välittömästi avun ongelmaansa.
Tässä tekstissä pohdin miksi olemme tällaiseen tilanteeseen joutuneet.
Hoitojonojen murskaava todellisuus
Hoitojonojen pituus Suomessa on ylittänyt jo kaikki kohtuuden rajat ja muuttunut terveydenhuollon yhdeksi suurimmista kipupisteistä.
Tilastot kertovat, kuinka jo sadattuhannet ihmiset ovat jumiutuneet odottamaan hoitoon pääsyä kuukausiksi, pahimmillaan jopa vuosiksi. Erikoissairaanhoidon jonot eivät ole enää vain harmillinen yksityiskohta, vaan monille synkkä todellisuus, jossa he elävät. Turha odottaminen hoitojonossa voi heikentää elämänlaatua ja terveyttä peruuttamattomasti.
Jonotus on mielestäni sanana hieman harhaanjohtava, sillä kyse ei suinkaan ole pelkästään passiivisesta odottamisesta, vaan uuvuttavasta kamppailusta järjestelmän kanssa, jossa jo muutenkin heikossa kunnossa oleva ihminen joutuu toistuvasti juoksemaan perusterveydenhuollon vastaanotoilla saadakseen edes jonkinlaista lievitystä oireisiinsa ja lähetteitä etenemään.
Monet kokevat, ettei heidän hätäänsä oteta tosissaan. Ja odotellessa hoitoa oireet pahenevat, sairaudet kroonistuvat ja potilaiden kärsimys pitkittyy, mikä lisää stressiä, ahdistusta ja epätoivoa.
Hoitojonot ovat myös suuri taloudellinen menetys koko yhteiskunnalle, jokainen turhaan hukattu työvuosi on merkittävä taloudellinen menetys.
Pitkittyneellä jonottamisella on myös todellisia ja usein vakaviakin terveydellisiä seurauksia. Jokainen viikko, kuukausi tai vuosi, joka kuluu ilman diagnoosia ja asianmukaista hoitoa, kasvattaa riskiä siihen, että sairaus etenee vaikeammin hoidettavaksi tai kroonistuu pysyväksi. Viivästynyt diagnoosi tarkoittaa menetettyjä mahdollisuuksia parantua kokonaan – erityisen kohtalokasta tämä on vakavien henkeä uhkaavien sairauksien, kuten syöpien tai sydän- ja verisuonitautien kohdalla— jokainen menetetty päivä voi tarkoittaa eroa elämän ja kuoleman välillä.
Näiden lisäksi jatkuva odottaminen aiheuttaa huomattavaa mielenterveydellistä kuormitusta. Epävarmuus siitä, milloin hoitoa lopulta saa tai saako sitä lainkaan, kuluttaa potilaan fyysisiä, henkisiä ja taloudellisia voimavaroja ja lisää tunnetta oman tilanteen hallinnan menetyksestä.
Tilannetta pahentavat merkittävästi myös alueelliset erot hoitoon pääsyssä. Joillakin hyvinvointialueilla tilanne on paljon kriittisempi kuin toisilla, mikä luo kansalaisten välille epäoikeudenmukaisuutta.
Alun perin tasa-arvoiseksi rakennettu järjestelmä on käytännössä jo jakaantunut kahteen ryhmään: niihin, joilla on rahaa ja mahdollisuuksia hankkia nopeasti yksityisiä palveluita, sekä niihin, joiden täytyy tyytyä julkisen sektorin armottomiin jonoihin. Tämä asettaa ihmiset terveyden ja elämänlaadun suhteen eriarvoiseen asemaan ja syventää yhteiskuntamme sisäisiä jakoja entisestään.
Suomen terveydenhuollon piti olla kaikille yhdenvertainen ja laadukas, mutta totuus on nykyään jotain ihan muuta.
Hoitojonot eivät siis ole mikään pelkkä hallinnollinen epäkohta uutisissa tai vaalien alla mainittavaksi – se on laaja yhteiskunnallinen ja moraalinen kysymys, joka haastaa koko suomalaisen hyvinvointivaltion periaatteen.
Jos emme ryhdy nopeasti tarvittaviin toimiin hoitojonojen ratkaisemiseksi, seuraukset tulevat olemaan paitsi inhimillisesti raskaat myös taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti tuhoisat.
Hoitoviiveiden raskaat seuraukset – kun aika muuttuu viholliseksi
Hoidon viivästyminen ei ole vain hallinnollinen ongelma, joka näkyy tilastoissa ja raporteissa ikävinä lukuina. Se on todellinen, syvästi inhimillinen tragedia, joka voi merkitä potilaalle menetettyjä vuosia, vakavasti heikentynyttä elämänlaatua tai jopa ennenaikaista kuolemaa.
Jokainen viivästynyt diagnoosi, jokainen lykkääntynyt hoito ja jokainen kuukausi lisää jonossa ei ole pelkkää odottamista – se on aikaa, jolloin sairaus etenee, mielenterveys murenee ja toivo hiipuu.
Erityisesti vakavien sairauksien, kuten syövän kohdalla, hoitoviive voi olla ihan kirjaimellisestikin kohtalokas. Syövän hoidossa aika nimittäin on hyvinkin kriittinen tekijä: mitä varhaisemmassa vaiheessa sairaus havaitaan ja hoito aloitetaan, sitä paremmat ovat potilaan selviytymismahdollisuudet. Jokainen viivästynyt kuukausi voi tarkoittaa sitä, että aiemmin täysin hoidettavissa ollut kasvain ehtii levitä tai muuttua leikkauskelvottomaksi. On kylmäävää ajatella, että moni syöpäpotilas ei oikeasti kuole itse sairauteen, vaan siihen, ettei hän joko päässyt hoitoon ajoissa tai että sairautta ei diagnosoitu oikein tarpeeksi nopeasti.
Mutta syöpä ei suinkaan ole ainoa sairaus, jossa viivyttely maksaa ihmishenkiä. Toinen hyvä esimerkki on sydän- ja verisuonitaudit, joiden ennaltaehkäisy ja varhainen hoito ovat ratkaisevan tärkeitä ennusteen kannalta. Ne voivat kehittyä hyvinkin vakaviksi tai jopa kuolemaan johtaviksi, ellei pääse ajoissa tutkimuksiin ja hoitoon. Aivoinfarktit ja sydänkohtaukset jättävät jälkeensä pysyviä vaurioita, jotka olisivat voineet olla lievempiä tai kokonaan estettävissä, jos hoitoon olisi päästy ajoissa.
Mielenterveyspalveluiden tilanne se vasta synkkä onkin. Juuri minkäänlaista apua ei ole saatavilla ennaltaehkäisevästi ja nopeasti tarpeen ilmaantuessa. Edes minkäänlaista apua mielenterveyspotilas saa vasta kun elämä ja tilanne on vakavassa kriisissä.
Tämä on kestämätön tilanne sekä potilaille itselleen mutta myös koko järjestelmälle: kun matalan kynnyksen tuki puuttuu, ongelmat kasaantuvat ja pahentuvat siihen pisteeseen, että ainoaksi vaihtoehdoksi jää hakea sitä toistuvilla päivystyskäynneillä. Tämä ei ainoastaan kuormita entisestään ruuhkautunutta järjestelmää, vaan altistaa potilaat turhaan äärimmäiselle kärsimykselle.
Monet mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset jäävätkin kokonaan vaille tarvitsemaansa hoitoa. Masentunut ihminen, joka tarvitsisi välitöntä apua, saattaa saada ensimmäisen terapia-ajan vasta kuukausien tai jopa yli vuoden päästä. Itsetuhoisia ihmisiä lähetetään jatkuvasti kotiin ilman tukitoimia, koska resursseja ei yksinkertaisesti ole. Näissä tilanteissa viivästynyt hoito on suora turvallisuusriski ja tarkoittaa liian usein sitä, että apua hakeva ihminen ei ole enää elossa silloin, kun hoito lopulta järjestyy.
Vakavista mielenterveysongelmista kärsivä henkilö ei ole myöskään kykenevä hakemaan itselleen apua sillä tarmolla, mitä järjestelmän jäykkyys häneltä vaatisi.
Myös hoitoviiveillä on pitkäkestoisia ja merkittäviä taloudellisia ja yhteiskunnallisia seurauksia. Jokainen ihminen, joka menettää työkykynsä viivästyneen hoidon vuoksi, merkitsee paitsi henkilökohtaista tragediaa myös suurta taloudellista menetystä koko yhteiskunnalle. Kroonistuneet sairaudet aiheuttavat valtavia lisäkustannuksia, kun alun perin hoidettavissa olleet vaivat muuttuvat elinikäisiksi ja jatkuvaa hoitoa vaativiksi ongelmiksi.
On kohtuutonta, että suomalaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä potilaan täytyy pelätä sitä, ehtiikö hän saada hoitoa ennen kuin on liian myöhäistä. Hoitoviiveet ovat terveydenhuoltojärjestelmän suora epäonnistuminen, jonka seurauksena menetämme paitsi ihmishenkiä myös koko järjestelmän uskottavuuden. Jos hoitoon pääsy muuttuu lotoksi, jossa vain onnekkaimmat saavat avun ajoissa, ei voida enää puhua tasa-arvoisesta ja toimivasta terveydenhuollosta.
Hoidon jatkuvuuden katkeaminen
Nykyisessä terveydenhuollon järjestelmässä potilas kohtaa liian usein uuden lääkärin vastaanotolla käydessään, tämä tekee luottamuksellisen ja jatkuvuuteen perustuvan hoitosuhteen syntymisen aivan mahdottomaksi.
Potilas joutuu aloittamaan jokaisella vastaanotolla alusta – kertomaan tarinansa, oireensa ja sairaushistoriansa yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä ei ole vain turhauttavaa, vaan se aiheuttaa vakavia riskejä, sillä tärkeää kirjaamatonta tietoa katoaa aina lääkärin vaihtuessa ja kun potilas ei ole tuttu niin oleellisia asioita jää kokonaan huomaamatta kiireessä.
Lääkäreiden tekemät kirjaukset ovat usein suppeita ja pintapuolisia, mikä vaikeuttaa kokonaiskuvan hahmottamista seuraavalle lääkärille entisestään. Jos uusi lääkäri on siis edes näihinkään teksteihin ehtinyt perehtyä ennen sen lyhyen vastaanottokäynnin alkua, usein ei ole ehtinyt.
Tällainen jatkuva lääkärien jatkuva vaihtuminen johtaa helposti tilanteisiin, joissa hoito jää irralliseksi ja yksittäisiin oireisiin keskittyväksi. Hoidon punainen lanka katoaa täysin, ja potilaan terveydentilaa tarkastellaan vain pieninä palasina sieltä täältä kokonaisuuden sijasta.
Tässä pirstaleisuuden kierteessä hukataan sekä aikaa että resursseja, kun samat tutkimukset ja selvitykset tehdään useaan kertaan vailla hyötyä. Samalla potilaan kokemus hoidosta muuttuu stressaavaksi ja epävarmaksi, sillä hänellä ei ole ketään tiettyä lääkäriä, johon voisi luottaa ja joka tuntisi hänen tilanteensa perusteellisesti.
Jatkuvuuden puuttumisella on konkreettisia ja usein kohtalokkaita seurauksia erityisesti pitkäaikaissairaille, vanhuksille ja monimutkaisten sairauksien kanssa kamppaileville potilaille. Heille pysyvä hoitosuhde olisi erityisen tärkeä, koska heidän terveytensä seuranta edellyttää kokonaisvaltaista, pitkäjänteistä ja yksilöllistä suunnittelua.
Järjestelmä, joka pakottaa potilaat hyppimään lääkäriltä toiselle, tekee tehokkaasta hoidosta lähes mahdotonta. Potilaat joutuvat itse muistamaan ja koordinoimaan sairauksiensa kokonaiskuvaa – tehtävä, johon moni ei kykene, eikä pitäisikään joutua kykenemään. Varsinkin kun pelkästään sen itse sairauden tuoma kuormitus vie voimia jo valmiiksi hyvin paljon.
Luottamuksellisen hoitosuhteen puute vaikuttaa myös potilaiden psyykkiseen hyvinvointiin ja heidän haluunsa hakeutua hoitoon.
Kun vastaanotolla odottaa jälleen uusi lääkäri, kynnys avun hakemiseen nousee monille jossain vaiheessa liian korkeaksi. Potilaat saattavat turhautua niin syvästi, että he lakkaavat yrittämästä kokonaan, mikä puolestaan johtaa sairauksien pahenemiseen ja komplikaatioihin.
Hoidon jatkuvuuden puute vaikuttaa suoraan potilaiden fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin sekä hoidon lopputulokseen.
Lisäksi tämä lääkärien jatkuva vaihtuminen on haitallista myös hoitohenkilökunnan näkökulmasta.
Lääkärit joutuvat jatkuvasti toimimaan puutteellisin tiedoin, kiireessä ja jatkuvan paineen alaisina. Tämä lisää heidän työkuormaansa ja altistaa heidät tekemään virheitä, jotka pahimmillaan voivat vaarantaa potilaan turvallisuuden. Hoidon jatkuvuuden varmistaminen ei siis palvele vain potilasta, vaan se tukisi myös lääkäreiden mahdollisuuksia tehdä työtään hyvin ja eettisesti kestävällä tavalla.
Hoidon jatkuvuuden katoaminen on yksi merkittävimmistä syistä siihen, miksi suomalainen terveydenhuolto on tällaisessa kriisissä. Kyse on koko terveydenhuoltojärjestelmän perustan murtumisesta.
Ilman pitkäjänteisiä hoitosuhteita terveydenhuolto muuttuu epäinhimilliseksi liukuhihnatyöksi— tehottomaksi ja vaaralliseksi sekä potilaille että hoitohenkilökunnalle.
Hoitoketjun pirstaleisuus – eksynyt potilas järjestelmän labyrintissa
Suomen terveydenhuoltoa vaivaa myös sellainen krooninen ongelma, että potilaat, varsinkin ne, joilla on monimutkaisia ja monisyisiä terveysongelmia, joutuvat aivan eksyksiin järjestelmän sisäisessä labyrintissa.
Sen sijaan että hoitoketju toimisi saumattomasti ja potilas kulkisi selkeästi ennalta hyvin suunnitellun hoitopolun läpi, hän joutuu poukkoilemaan sattumanvaraisesti yhdeltä erikoisalalta toiselle ilman, että kukaan ammattilainen missään välissä ottaa oikeasti vastuuta kokonaisuuden hallinnasta.
Tässä katkonaisessa järjestelmässä potilaan vastuu oman tilanteensa koordinoinnista kasvaa kohtuuttoman suureksi. Potilaiden odotetaan itse muistavan, milloin, miten ja miksi he ovat eri asiantuntijoiden vastaanotoilla käyneet, mitä kokeita heille on tehty ja mitä diagnooseja heille on annettu. Tällainen vastuu on erityisen kohtuuton silloin, kun potilas kärsii jo valmiiksi kipujen, kroonisen sairauden tai muistin ongelmien tuomasta kuormituksesta. Tämänkaltaisissa tilanteissa oman hoidon koordinaattorina toimiminen on liki mahdoton tehtävä.
Pirstaleisuus johtaa myös siihen, että sairauksia hoidetaan liian usein pelkästään oirekohtaisesti. Sen sijaan, että potilaan oireiden taustalla oleva syy selvitettäisiin perusteellisesti, järjestelmä reagoi jokaiseen oireeseen erillisenä ongelmana. Näin taustalla mahdollisesti vaikuttava vakava sairaus jää huomaamatta tai diagnoosi viivästyy, koska kukaan ei tutki kokonaiskuvaa kunnolla.
Pitkäaikais- ja monisairaille potilaille tämä tarkoittaa usein turhia, toistuvia tutkimuksia, jotka eivät johda mihinkään konkreettisiin ratkaisuihin.
Lisäksi pirstaleinen hoito tarkoittaa usein sitä, että eri erikoisalojen lääkärit eivät kommunikoi keskenään riittävästi. Potilaan tieto hajoaa pisaroiksi eri yksiköiden välille, eikä kokonaiskuva koskaan hahmotu yhdellekään hoitavalle taholle täysin.
Järjestelmän kiire ja liian lyhyiksi typistetyt vastaanottoajat lisäävät tätä ongelmaa entisestään. Kun lääkärit joutuvat vastaanottamaan potilaita liukuhihnatyönä, aikaa kuuntelemiseen ja perusteelliseen selvitykseen ei yksinkertaisesti jää.
Potilaan kertoma tarina jää usein aivan kesken, ja tärkeitä vihjeitä, jotka voisivat johtaa oikean diagnoosin löytymiseen, jää huomaamatta. Tämä johtaa itseään ylläpitävään noidankehään: potilas palaa yhä uudelleen vastaanotolle, hänen tilannettaan ei koskaan selvitetä kunnolla, ja ongelmat pysyvät ratkaisemattomina.
Pirstaleisuuden aiheuttamat ongelmat ovat myös inhimillisesti raskaita. Potilaat, jotka jatkuvasti törmäävät järjestelmän kyvyttömyyteen ymmärtää heidän tarpeitaan, kokevat epätoivoa ja turhautumista. Monet menettävät luottamuksen koko terveydenhuoltoon ylipäänsä ja alkavat vältellä hoitoon hakeutumista, mikä edelleen pahentaa heidän tilannettaan entisestään.
Hoitojärjestelmän pirstaleisuuden vaikutukset eivät suinkaan jää pelkästään potilaan kokemaan kärsimykseen, vaan näkyvät myös järjestelmän taloudellisena tehottomuutena. Turhat tutkimukset, päällekkäiset hoidot ja diagnostiikan virheet kuormittavat jo ennestään rajallisia resursseja. Tämä rahojen tuhlaus johtuu ennen kaikkea siitä, ettei potilaan hoitoa koordinoida alusta asti hyvin, kokonaisvaltaisesti ja pitkäjänteisesti.
Hoitoketjun pirstaleisuuden korjaaminen tässä kohtaa kun ongelmat ovat jo niin syvällä, edellyttäisi merkittäviä muutoksia toimintatavoissa, asenteissa ja resursseissa.
Potilaslähtöinen, kokonaisvaltaisesti koordinoitu ja pitkäjänteinen hoito olisi paitsi edullisempaa ja tehokkaampaa myös inhimillisempää. Ilman muutosta Suomen terveydenhuollon kriisi tulee vain syvenemään, ja yhä useampi potilas tulee jäämään eksyksiin järjestelmän sokkeloihin.
Eriarvoisuus – yksityisen sektorin rooli ja hoidon jakautuminen kahtia
Suomalaisen terveydenhuollon ytimeen on aikoinaan kudottu ajatus tasa-arvosta – sellainen, että jokaisella meistä on yhtäläinen oikeus laadukkaaseen hoitoon riippumatta taloudellisesta tilanteestamme. Tämä kudelma on kuitenkin purkautunut, ja tilalle on valettu kylmä kaksijakoinen järjestelmä, jossa potilaat jakautuvat kahteen leiriin: niihin, joilla on varaa ostaa hoitoa yksityiseltä sektorilta, ja niihin, jotka jäävät odottamaan julkisen terveydenhuollon loputtomasti venyviin jonoihin.
Tämä kehitys on väistämätöntä seurausta siitä, että julkinen terveydenhuolto ei ole enää hetkeen pystynyt vastaamaan siltä vaadittuun kysyntään. Kun terveyskeskuksiin ei saa aikoja, erikoissairaanhoidon hoitojonot venyvät kuukausien tai jopa vuosien mittaisiksi ja päivystykset täyttyvät potilaista, jotka eivät ole saaneet ajoissa tarvitsemaansa hoitoa, on luonnollista, että ne, joilla on varaa, etsivät ratkaisua yksityiseltä puolelta.
Yksityinen terveydenhuolto onkin kasvanut räjähdysmäisesti juuri siksi, että julkinen sektori ei pysty enää täyttämään sille kuuluvaa rooliaan.
Erityisesti työterveyshuolto on noussut tärkeäksi väyläksi hoitoon pääsemiseksi – mutta vain niille, joilla on työpaikka, joka tarjoaa sen. Työssäkäyvä, hyvin palkattu henkilö pääsee lääkärille tuntien sisällä ja saa saa tarvitsemansa tutkimukset välittömästi, kun taas työtön, eläkeläinen tai opiskelija joutuu odottamaan samoja palveluita kuukausia.
Eli hoidon saatavuus ei määräydy enää tarpeen mukaan, vaan maksukyvyn ja työmarkkina-aseman perusteella.
Yksi räikeimmistä esimerkeistä tästä on se, että monet lääkärit työskentelevät sekä julkisella että yksityisellä sektorilla – ja joutuvat julkisessa työssään eväämään lähetteitä resurssipulan vuoksi, mutta voivat tarjota saman palvelun maksua vastaan yksityisvastaanotollaan. Tämä ei ole lääkärien vika, vaan järjestelmän rakenteellinen ongelma, joka mahdollistaa ja jopa pakottaa heidät tällaiseen tilanteen.
Emme siis mitenkään voi enää hyväksyä väitettä, että terveydenhuolto olisi kaikille yhdenvertainen. Eriarvoisuuden kasvaminen terveydenhuollossa ei ole vain yksilötason ongelma, vaan sillä on laajat yhteiskunnalliset seuraukset.
Kun terveyspalvelut jakautuvat kahteen luokkaan – niille, joilla on varaa ja niille, joilla ei ole – syntyy tilanne, jossa pienituloisten ja haavoittuvassa asemassa olevien terveys heikkenee merkittävästi nopeammin kuin varakkaampien. Tämä lisää pitkäaikaissairauksia, työkyvyttömyyttä ja lyhentää elinajanodotetta väestöryhmien välillä. Tämä on suunta, jota ei voi hyväksyä, jos haluamme säilyttää hyvinvointivaltion perusperiaatteet.
Hoitajien kestämätön tilanne – järjestelmän selkäranka murtuu
Suomalaisen terveydenhuollon ongelmat eivät kosketa pelkästään potilaita, vaan ne ovat jo pitkään syöneet järjestelmän ydintä – hoitajia, jotka pitävät koko terveydenhuollon toimintakykyisenä.
Hoitajien tilanne on ajautunut kriisiin, jossa työn kuormitus, riittämättömät resurssit, huono johtaminen ja epäoikeudenmukainen palkkaus muodostavat yhdistelmän, joka ajaa yhä useammat ja useammat uupuneina pois alalta. Tämä on koko järjestelmän kestävyyttä uhkaava kriisi.
Hoitajien työpäivät ovat muuttuneet selviytymistaisteluksi, jossa työtaakka ylittää jatkuvasti kohtuulliset rajat. Osastoilla ja päivystyksissä hoitajat työskentelevät ylikuormitettuina ja väsyneinä, yrittäen venyä mahdottomiin, koska vaihtoehtoja ei ole. Resurssipula näkyy konkreettisesti siinä, kuinka suuri määrä potilaita yhden hoitajan vastuulla on, näistäkin yhä useampi on myös sellaisia joiden hoito vaatisi paljon enemmän aikaa ja huomiota kuin mitä siinä kiireessä on mahdollista antaa.
Leikkauksien vuoksi hoitajien määrää vähennetään ja terveyskeskuksia suljetaan, mutta potilasmäärä jatkaa samaan kasvuaan. Ei siis ole mikään ihme, että hoidon laatu kärsii ja virheiden määrä kasvaa. Jokainen ylimääräinen potilas tuo lisää dokumentointia, lääkityksiä ja tarkkailua, mutta aikaa ei tule lisää – päinvastoin, sitä on yhä vähemmän.
Hoitotyön fyysinen ja henkinen kuormitus on kasvanut paikoin jo kestämättömäksi. Lähes jokainen hoitaja joutuu työssään jatkuvasti venymään, tekemään ylitöitä ja joustamaan jaksamisensa kustannuksella. Kiireessä potilaiden perustarpeisiin, kuten kivunlievitykseen, nesteytykseen ja henkilökohtaiseen hoitoon, ei aina pystytä vastaamaan niin hyvin kuin pitäisi. Tämä aiheuttaa hoitajille syyllisyyttä ja eettistä stressiä – tunnetta siitä, ettei pysty tekemään työtään niin hyvin kuin haluaisi ja kuin potilaat ansaitsisivat.
Työpaikan ilmapiiri on monilla osastoilla muuttunut ahdistavaksi ja yhteishenki on huono, ei mikään ihmekään, kun jatkuva kiire ja paine tekevät työn arjesta selviytymistaistelua. Monessa paikassa huono johtaminen pahentaa tilannetta vielä entisestään. Kun johto ei kuuntele työntekijöitä eikä reagoi heidän hätäänsä, syntyy lisää turhautumista ja pettymyksiä.
Hoitajapula on suora seuraus kaikista näistä ongelmista. Ala ei enää houkuttele tarpeeksi paljon uusia työntekijöitä ja kun kokeneet ammattilaisetkin pikku hiljaa lähtevät, syvenee kierre entisestään. Monet vaihtavat kokonaan toiselle alalle, jossa palkkaus on parempi ja työolot inhimillisemmät. Ne, jotka jäävät, joutuvat kantamaan yhä suuremman vastuun.
Ulkomailta rekrytoidut hoitajat ovat tuoneet helpotusta henkilöstöpulaan, mutta kielitaidolliset haasteet ovat kasvattaneet kuormitusta entisestään. Hoitotyössä kommunikointi on kriittisen tärkeää, ja jos yhteinen kieli ei toimi, se voi vaarantaa potilasturvallisuuden. Lisäksi suomalaiset hoitajat joutuvat usein paikkaamaan kollegoidensa kielitaidon puutteita, mikä lisää heidän työtaakkaansa entisestään.
Tämänkaltainen kehitys ei voi jatkua loputtomiin ilman vakavia seurauksia. Jos hoitajien tilanne ei parane, terveydenhuolto ei yksinkertaisesti tule enää toimimaan. Hoitajat eivät ole korvattavissa koneilla – ilman heitä sairaalat ja terveyskeskukset pysähtyvät.
Ratkaisuja olisi olemassa, mutta ne vaatisivat rohkeita päätöksiä. Palkkauksen tulisi vastata työn vaativuutta ja vastuuta, henkilöstömitoitusten pitäisi olla realistisia ja hoitajien äänen olisi kuuluttava päätöksenteossa. Ilman näitä muutoksia hoitajapula syvenee, työtaakka kasvaa ja lopulta koko järjestelmä luhistuu oman kestämättömyytensä painosta.
Ensihoito on muuttunut päivystyksesi
Terveydenhuollon kriisi ei ole jäänyt vain vastaanottojen ja sairaaloiden sisälle – sen heijastukset näkyvät jo kentällä, ensihoidossa, joka on muuttumassa päivystyksen korvaajaksi. Kun hoitoon pääsy on hidasta ja jonot venyvät, potilaat joutuvat turvautumaan ensihoidon palveluihin, vaikka heidän ongelmansa eivät aina olisi varsinaisesti ensihoidolle kuuluvia tehtäviä.
Ambulanssi ei ole enää pelkästään henkeä pelastava yksikkö, vaan yhä useammin se on potilaan ensimmäinen – ja usein ainoa – mahdollisuus saada hoitoa.
Ensihoidon ylikuormitus on oire siitä, että järjestelmän muut osat pettävät. Kun perusterveydenhuolto ei pysty vastaamaan ihmisten tarpeisiin ja erikoissairaanhoidon saatavuus on heikentynyt, ihmiset päätyvät soittamaan hätäkeskukseen tilanteissa, jotka aiemmin olisi hoidettu terveyskeskuksessa tai päivystysvastaanotolla.
Tämä on muuttanut ensihoidon tehtäväkenttää merkittävästi: kiireellisten hätätilanteiden rinnalle on tullut jatkuvasti kasvava joukko potilaita, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin turvautua ambulanssiin.
Tämä ilmiö näkyy erityisesti vanhusten kohdalla. Kun kotihoidon resurssit eivät riitä eikä vanhus kykene itse hakeutumaan hoitoon, ensihoidosta tulee käytännössä kotiin vietävä päivystys.
Yhä useammin ambulanssihenkilöstö löytää itsensä tilanteista, joissa heidän tehtävänsä ei ole elvyttää tai hoitaa vakavaa sairaskohtausta, vaan tehdä päätös siitä, jätetäänkö potilas kotiin odottamaan mahdollisesti viikkojen päässä siintävää terveyskeskusaikaa vai kuljetetaanko hänet päivystykseen, joka on jo valmiiksi ruuhkautunut.
Päivystysten keskittäminen ja alueelliset muutokset ovat nekin pahentaneet tilannetta entisestään. Kun lähimmät päivystyspisteet on suljettu ja hoito keskitetty suurempiin sairaaloihin, ensihoito joutuu kuljettamaan potilaita merkittävästi aiempaa pidempiä matkoja. Tämä ei ainoastaan hidasta avunsaantia, vaan myös sitoo ambulansseja pidemmäksi aikaa yhteen tehtävään, mikä puolestaan on pois mahdollisuuksista vastata muihin hälytyksiin.
Pahimmillaan ambulanssien ruuhkautuminen on johtanut tilanteisiin, joissa henkeä uhkaavissa hätätilanteissa ei olekaan vapaata yksikköä lähettää heti potilaan luokse. Jos ambulanssit ovat jumissa sairaaloiden pihoilla odottamassa, että päivystys pystyy ottamaan potilaan vastaan, akuutit tapaukset saattavat joutua odottamaan jopa kymmeniä minuutteja apua – minuutteja, jotka voivat olla ratkaisevia elämän ja kuoleman välillä.
Aiemmin käsittelemäni mielenterveysongelmien puolen kriisi on tuonut myös ensihoidolle uuden kuormittavan vastuun.
Kun matalan kynnyksen mielenterveyspalvelut ovat riittämättömiä ja terapiaan pääsy kestää kuukausia, moni itsetuhoinen tai psyykkisessä kriisissä oleva ihminen tai heidän läheisensä päätyy soittamaan hätäkeskukseen. Tämä tarkoittaa, että ensihoitajista on tullut myös kriisityöntekijöitä, joiden tehtävänä on rauhoittaa, arvioida ja päättää, tarvitseeko potilas osastohoitoa vai voidaanko hänet jättää kotiin. Ongelma on, että ensihoidolla ei ole resursseja tarjota pitkäkestoista tukea, ja liian usein nämä potilaat päätyvät lopulta takaisin samaan tilanteeseen – ilman todellista ratkaisua ongelmiinsa.
Ensihoidon muuttuminen päivystyksen jatkeeksi on todella suuri turvallisuusriski meille kaikille. Kun ambulanssihenkilöstön aika kuluu tehtäviin, joita ei alun perin ole suunniteltu ensihoidon vastuulle, akuutisti hengenvaaralliset tilanteet saattavat jäädä vaille riittävän nopeaa apua. Tämä on jo nyt johtanut useisiin tilanteisiin, joissa viive ambulanssin saapumisessa on ollut kriittinen tekijä potilaan selviytymisen kannalta.
Jos ensihoito muuttuu lopullisesti liikkuvaksi päivystyspalveluksi, se tarkoittaa, että järjestelmän viimeinenkin suodatin tukkeutuu. Ensihoidon tehtävä ei ole paikata perusterveydenhuollon puutteita, vaan tarjota nopeaa ja tehokasta apua hengenvaarallisissa tilanteissa.
Ratkaisu tähän ei ole ensihoidon lisärahoitus, sillä ongelman juuret ovat syvemmällä terveydenhuollon rakenteellisessa kriisissä. Tarvitaan kokonaisvaltaisia toimia järjestelmän kaikilla alueilla, joilla varmistetaan, että ihmiset saavat tarvitsemansa hoidon ajoissa ilman, että heidän täytyy turvautua hätänumeroon saadakseen edes jonkinlaista apua.
Pohdintaa…
Suomen terveydenhuolto on nyt kriittisessä risteyskohdassa. Muuri potilaiden ja hoidon välillä kohoaa päivä päivältä korkeammaksi, eivätkä sen varjossa uuvu pelkästään ne, jotka tarvitsevat apua, vaan myös ne, jotka yrittävät sitä antaa.
Tämä muuri ei ole syntynyt hetkessä, eikä se ole sattumanvarainen – se on seurausta vuosikymmeniä jatkuneesta lyhytnäköisestä politiikasta, jossa säästöjä on tehty hoidon laadun ja inhimillisyyden kustannuksella. Järjestelmää on leikattu ja virtaviivaistettu niin paljon, että lopulta jäljelle on jäänyt vain ruuhkautunut, kankea ja riittämätön rampa kokonaisuus, jossa potilas ei ole enää keskiössä, vaan kaikkea ohjaavat kustannustehokkuuden laskelmat ja leikkauslistat.
Tämä ei ole pelkästään terveyskeskusten ongelma, eikä kyse ole myöskään vain julkisen sektorin resurssipulasta. Kyseessä on laajempi yhteiskunnallinen kehitys, jossa aiemmin ihailemamme terveydenhuollon perusajatus on unohtunut.
Jos tähän kaikkeen ei puututa, seuraukset tulevat olemaan tuhoisia. Julkisesta terveydenhuollosta tulee pelkkä hätäensiapu – laitos, jonne mennään vain, jos ei ole enää mitään muuta vaihtoehtoa. Tämä on tilanne, jota Suomen terveydenhuoltojärjestelmää rakennettaessa yritettiin kaikin keinoin välttää – ja silti olemme juuri siinä pisteessä.
Ja jos järjestelmä menettää toimintakykynsä ja romahtaa, sen uudelleenrakentaminen tulee olemaan moninkertaisesti vaikeampaa ja kalliimpaa kuin sen ylläpitäminen nyt. Olemme jo nyt siinä pisteessä, missä terveydenhuollon kriisi ei ole enää korjattavissa millään pienillä uudistuksilla – tarvitaan perusteellisia, rakenteellisia muutoksia, jotka palauttavat järjestelmän sen alkuperäiseen tarkoitukseensa: tarjoamaan hoitoa niille, jotka sitä tarvitsevat, oikea-aikaisesti ja yhdenvertaisesti.
Tätä ei voi siirtää enää tulevaisuuteen. Joko alamme purkaa tätä muuria nyt, tai hyväksymme sen, että suomalainen terveydenhuolto muuttuu lopullisesti järjestelmäksi, jossa hoito ei ole enää kansalaisoikeus, vaan harvojen etuoikeus.
,
.
.
.
,
,
,
Lähteet:
Miksi terveydenhuollon rakenteet huojuvat – ja kuka ne remontoi? (2022), Hyvinvointi- ja terveyserot (2023), Terve Suomi -tutkimus: Kasvava joukko suomalaisia kokee pitkien jonojen ja korkeiden asiakasmaksujen vaikeuttavan sote-palveluihin pääsyä (2022), Eriarvoisuus nakertaa Suomen kriisinkestävyyttä – tutkijat listasivat yli sata keinoa parantaa hyvinvointia Suomessa (2024), Eurooppalainen vertailu: suomalaisten terveys verrattain hyvä, pitkät jonotusajat vaikeuttavat terveyspalvelujen saatavuutta (2022), Tutkimustietoon perustuvia ratkaisuja terveyserojen vähentämiseksi (2021), Terveydenhuolto toimii suomalaisten mielestä huonosti (2022), ”Tiedän etten saa apua” – Terveydenhuollon eriarvoisuus Suomessa (2023), Suomen terveydenhuolto on osin epäonnistunut, väittää ihmisoikeusjärjestö Amnesty International (2023), Suomalaisen terveydenhuollon monikanavainen malli on ongelma tasa-arvon kannalta, mutta siitä ei juuri puhuta (2024), Terveys ja köyhyys -työryhmä huolissaan terveyden eriarvoistumisesta (2024), Tämä on suomalaisen terveydenhuollon jättimäinen ongelma: “Epätasa-arvoinen ja tehoton” (2024), Eriarvoisuuden kuilua tulee kaventaa terveydenhuollossa (2023), Terveydenhuoltojärjestelmä ei ole kriisissä eliniän pidentymisen vuoksi (2024), Kriisinkestävä yhteiskunta edellyttää hyvinvoivia ja toisiaan tukevia ihmisiä (2024), Suomen terveydenhuolto – kärkeä vai pohjasakkaa? (2018), Terveyden eriarvoisuus – Ehdotus seurantajärjestelmän kehittämiseen (2021), Suomen terveysalan kasvun ja kilpailukyvyn visio 2030 (2022), Perusterveydenhuollon palveluiden saatavuuden haasteet ja niiden vaikutukset kansanterveyteen (2023), Hoitojonojen pidentyminen ja niiden taloudelliset vaikutukset (2022), Mielenterveyspalveluiden saatavuus ja eriarvoisuus Suomessa (2021), Terveydenhuollon henkilöstöpula ja sen vaikutukset potilasturvallisuuteen (2023), Hoitajien työuupumus ja sen vaikutukset hoidon laatuun (2020), Ensihoidon kuormitus ja sen seuraukset terveydenhuollon tehokkuudelle (2021), Hoidon jatkuvuuden puute ja sen vaikutukset pitkäaikaissairaisiin (2022), Yksityisen ja julkisen terveydenhuollon eriarvoisuus Suomessa (2024), Lääkäriresurssien kohdentaminen ja sen vaikutukset hoitoon pääsyyn (2023), Sairaalahoitopaikkojen vähentämisen vaikutukset akuuttihoitoon (2022), Hoitohenkilökunnan palkkauksen ja työolojen yhteys alan vetovoimaan (2021), Sote-uudistuksen vaikutukset terveydenhuollon rakenteisiin (2023), Terveydenhuollon kustannustehokkuus ja potilasturvallisuus (2020), Pitkäaikaissairaiden hoidon koordinaatio ja sen puutteet (2021), Potilaan asema terveydenhuollon päätöksenteossa (2023), Päivystysten ruuhkautuminen ja ensihoidon kriisi (2024), Hoitotakuun epäonnistuminen ja sen vaikutukset potilasterveyteen (2022), Kielitaidon merkitys terveydenhuollon turvallisuudessa (2023).
Epilogi 
Jätä kommentti