Onko ihminen pohjimmiltaan hyvä? Tämä kysymys on kiehtonut filosofeja ja ajattelijoita vuosisatojen ajan joka puolella maailmaa. Ei siis liene ihme, että se on kysymys, jonka ääreltä löydän myös itseni aina säännöllisesti.
Länsimaisessa ajattelussa on perinteisesti ollut vallalla kaksi erityisen vahvaa suuntausta: yksi, jonka mukaan ihminen syntyy hyvänä ja turmeltuu ympäristön vaikutuksesta, ja toinen, jonka mukaan ihminen on pohjimmiltaan itsekäs tai jopa paha ja yhteiskunta tai kasvatus kesyttää hänet.
Kumpikaan näistä näkökulmista ei kuitenkaan täysin selitä havaintoja, joita saamme todellisesta maailmasta ja aidosta inhimillisestä elämästä. Sekä hyvyys että pahuus voivat nimittäin versoa hyvinkin yllättävissä olosuhteissa.
Pohdin usein, että jos jokainen syntyisi hyvänä, miksi niin monien polut kuitenkin johtavat pahuuteen? Ja jos taas ihmiset syntyisivät erilaisin moraalisin edellytyksin, eikö se tarkoittaisi sitä, että hyvyys ja pahuus eivät olekaan kasvatuksen ja valintojen seurausta, vaan myös jotakin, joka kumpuaa jostain jo ennen ensimmäistäkään sosiaalista kontaktia?
Toisaalta eihän kukaan synny tyhjänä tauluna muutenkaan – geneettiset ominaisuudet vaikuttavat moniin asioihin, kuten temperamenttiin, kykyihin ja alttiuteen toimia tiettyjen käyttäytymismallien mukaan.
Voiko moraali siis olla osittain synnynnäinen ominaisuus?
Hyvyys ja pahuus biologisina ilmiöinä
On olemassa tutkimuksia, jotka antavat viitteitä siitä, että tietyt moraaliset perustunteet voivat olla synnynnäisiä.
Esimerkiksi vauvat kykenevät osoittamaan jo hyvin pieninä eräänlaista empatiaa. He alkavat itkeä kuullessaan toisen vauvan itkevän, mikä viittaa siihen, että he pystyvät samaistumaan toisen tunteeseen. Ja vasta muutaman kuukauden ikäiset vauvat suosivat ”hyviä” hahmoja tarinoissa, joissa joku auttaa toista tai puolustaa heikompaa.
Tällaisten havaintojen perusteella alkaa väkisinkin ajatella, että ihmisillä on ainakin jonkinlainen synnynnäinen perusta moraalille.
Toisaalta tiedämme myös, että temperamenttierot näkyvät jo syntymässä. Jotkut vauvat ovat rauhallisia ja helposti lähestyttäviä, toiset taas ärtyisiä ja vaikeammin rauhoiteltavissa. Myös varhainen stressi voi muuttaa aivojen toimintaa ja vaikuttaa impulssikontrolliin ja empatiakykyyn.
Olisiko asia siis niin, että jotkut ihmiset syntyvät luonnostaan herkemmiksi tuntemaan myötätuntoa, tai että toiset yksilöt kokevat heikommin syyllisyyttä tai empatiaa?
Tämähän tarkoittaisi, että lähtökohtamme hyvyyteen ja pahuuteen eivät ole täysin samanlaiset.
En kuitenkaan usko, että geenit määräävät täysin kohtalomme. Ihmisen kehitykseen vaikuttavat vahvasti sekä biologiset että ympäristölliset tekijät – eikä myöskään ole olemassa yksiselitteistä ”pahuuden geeniä”, vaikka tietyt neurologiset ja hormonaaliset tekijät voivat toki tehdä ihmisestä alttiimman impulsiivisuudelle, väkivaltaisuudelle tai piittaamattomuudelle.
Ympäristön vaikutus ja moraalin muotoutuminen
Jos jokainen syntyisi hyvänä, mutta pahuus olisi ympäristön muovaama, pitäisi voida selittää myös se, miksi hyvistä olosuhteista tulee pahoja ihmisiä ja huonoista olosuhteista hyviä.
Ensimmäinen asia, joka tästä tulee mieleen, on se, että ”hyvä ympäristö” ei suinkaan ole objektiivinen käsite. Yltäkylläisyys, helppo elämä ja hemmottelu kun eivät useinkaan johda hyviin arvoihin, vaan päinvastoin ruokkivat itsekkyyttä, vastuuttomuutta ja empatian puutetta. Jos ei ole koskaan kokenut puutetta tai kipua, ei välttämättä osaakaan asettua niin helposti toisten asemaan. Tämänkaltainen ”hyvä elämä” ei siis useinkaan tee hyvää ihmistä, vaan saattaa viedäkin pois ymmärryksen kärsimyksestä ja muiden kamppailuista.
Vastaavasti ankara lapsuus, jossa on kärsimystä ja vastoinkäymisiä, voi tehdä ihmisestä hyväsydämisen ja myötätuntoisen – mutta vain, jos hän pystyy käsittelemään kokemuksensa sellaisella tavalla, joka muovaa hänestä ymmärtäväisemmän, ei katkeramman. Monet hyvät ihmiset ovat niitä, jotka ovat kokeneet itse paljon tuskaa ja päättäneet, etteivät halua aiheuttaa sitä muille.
On kuitenkin selvää, että osa traumaattisista kokemuksista voi myös murtaa ihmisen niin pahasti, että hänestä tulee kyyninen, katkera tai jopa väkivaltainen. Lapsuuden kaltoinkohtelu voi joko kasvattaa empatiaa tai johtaa siihen, että ihminen oppii itsekin käyttämään valtaa ja aggressiota selviytymiskeinona. Näiden ilmiöiden takana ovat monimutkaiset psykologiset ja neurobiologiset mekanismit.
Hyvyys ja pahuus: valinta vai olosuhteiden tulos?
Loppujen lopuksi tämäkin kysymys kulminoituu siihen, missä määrin ihminen on vapaa valitsemaan hyvyytensä tai pahuuteensa.
Olisi helppoa vain ajatella, että ”no jokainenhan on vastuussa teoistaan.”
Mutta onko todella näin? Entä jos lähtökohdat ovatkin hyvin erilaiset? Jos jollakulla on synnynnäisesti heikompi empatiakyky, voimakkaampi aggressiivisuus ja impulsiivisempi luonne, onko hän todella yhtä vapaa valitsemaan hyvyyden kuin joku sellainen, joka tuntee herkästi empatiaa luonnostaan, on herkkä ja rauhallinen?
Toisaalta pahuudestakin voi vapautua. On lukemattomia ihmisiä, jotka ovat tehneet hirveitä asioita, mutta ovat myöhemmin muuttaneet elämänsä suunnan täysin.
On myös niitä ihmisiä, jotka ovat eläneet hyvän elämän, mutta muuttuneet olosuhteiden muuttuessa julmiksi, ahneiksi ja välinpitämättömiksi.
Tämä kaikki näyttäisi viittaavan siihen, että hyvyys ja pahuus eivät ole pysyviä tiloja, vaan niitä tulisi ajatella ennemminkin jatkumona, jossa ihmiset liikkuvat elämäntilanteidensa ja valintojensa mukaan.
Hyvyys ei ole staattinen ominaisuus
Onko kirjoituksen pointti hukassa? Ei mikään ihme, sillä alkuperäiseen kysymykseeni siitä, syntyykö jokainen ihminen hyvänä, ei ole mahdollista antaa yksiselitteistä ja varmaa vastausta. Mutta sehän juuri on parasta filosofiassa – kysymykset. Ihmettely.
Joten ehkä se oikea kysymys ei edes ole, syntyykö ihminen hyvänä tai pahana, vaan kuinka paljon hänellä on mahdollisuuksia ja kykyä valita hyvyys elämänsä aikana.
Joillekin se on helpompaa kuin toisille, mutta kukaan ei ole täysin sidottu kohtaloonsa. Hyvyys on – jos se jotain on – jatkuvaa kamppailua, tietoisuutta, kasvamista ja valintoja.
Tämän lisäksi olisi myös pohdittava, onko se, mitä pidämme hyvänä tai pahana, vain aikansa ja kulttuurinsa tuote… vai jotain enemmän?
Eli parempi kysymys alkuperäisen tilalle voisi olla vaikka:
“Miten ihminen voi pysyä hyvänä läpi elämänsä
– ja mitä hyvänä pysyminen edes tarkoittaa?”
.
Lähteet:
Aristoteles (1985) Nikomakhoksen etiikka. Suom. Simo Knuuttila & Heta Gylling. Gaudeamus,
Hobbes, T. (1651) Leviathan,
Rousseau, J.-J. (1762) Émile, or On Education,
Kant, I. (1785) Grundlegung zur Metaphysik der Sitten,
Nietzsche, F. (1887) Zur Genealogie der Moral, Rawls,
J. (1971) A Theory of Justice, Singer, P. (1981)
The Expanding Circle: Ethics and Sociobiology,
Haidt, J. (2012) The Righteous Mind: Why Good People Are Divided by Politics and Religion,
Greene, J. (2013) Moral Tribes: Emotion, Reason, and the Gap Between Us and Them,
Pinker, S. (2011) The Better Angels of Our Nature: Why Violence Has Declined,
Sapolsky, R. (2017) Behave: The Biology of Humans at Our Best and Worst,
Tomasello, M. (2016) A Natural History of Human Morality,
De Waal, F. (2009) The Age of Empathy: Nature’s Lessons for a Kinder Society,
Keltner, D. (2009) Born to Be Good: The Science of a Meaningful Life,
Baumeister, R. (1999) Evil: Inside Human Violence and Cruelty,
Zimbardo, P. (2007) The Lucifer Effect: Understanding How Good People Turn Evil,
Milgram, S. (1974) Obedience to Authority: An Experimental View,
Bandura, A. (1986) Social Foundations of Thought and Action: A Social Cognitive Theory,
Gazzaniga, M. (2005) The Ethical Brain,
Dennett, D. (2003) Freedom Evolves,
Harris, S. (2012) Free Will,
Kahneman, D. (2011) Thinking, Fast and Slow,
Ariely, D. (2012) The Honest Truth About Dishonesty: How We Lie to Everyone—Especially Ourselves,
Wilson, E. O. (1975) Sociobiology: The New Synthesis,
Dawkins, R. (1976) The Selfish Gene,
Henrich, J. (2020) The WEIRDest People in the World: How the West Became Psychologically Peculiar and Particularly Prosperous
Epilogi 
Jätä kommentti