Missä rajat kulkevat?
Suvaitsevaisuus on periaatteena äärettömän kaunis ja humaani, mutta käytännössä sen rajat aiheuttavat jatkuvia ristiriitoja.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa syntyy usein tilanteita, joissa suvaitsevaisuuden nimissä torjutaan toisten näkemyksiä, mutta samalla mennäänkin itse syyllistymään juuri siihen samaan suvaitsemattomuuteen, jota yritetään vastustaa.
Tämä mielenkiintoinen dilemma nostaakin esiin vielä mielenkiintoisempia kysymyksiä: missä kulkevat suvaitsevaisuuden rajat? Milloin suvaitsemattomuuden torjuminen muuttuu itsessään suvaitsemattomuudeksi? Kuka saa olla oma itsensä? Millä perusteella määritellään, mitä tulisi suvaita ja mitä ei?
Suvaitsevaisuuden paradoksi
Itävaltalais-brittiläinen filosofi Karl Popper määritteli jo vuonna 1945 niin sanotun suvaitsevaisuuden paradoksin.
Hän pohti, että:
– Jos yhteiskunta on rajattoman suvaitsevainen
– se altistaa itsensä suvaitsemattomille voimille, –
– jotka lopulta tuhoavat suvaitsevaisuuden.
Eli, jos annamme aivan vapaat kädet suvaitsemattomuudelle, lopputulos ei ole avoin ja moniarvoinen yhteiskunta, vaan sen täysi vastakohta.
Popperin mukaan suvaitsevaisuuden on näin ollen oikeutettua olla suvaitsematonta suvaitsemattomuudelle – mutta vain silloin, kun suvaitsemattomuus uhkaa muiden perusoikeuksia. Itse ajattelen tätä kärsimyksen kautta, koska perusoikeudet eivät ole kaikkialla samat, mutta kärsimys on.
Tämä onkin sitten jo aikamoinen käytännön haaste. Milloin joku todella uhkaa muiden oikeuksia? Milloin taas kyse on vain kiistanalaisesta tai epämiellyttävästä mielipiteestä? Missä kulkee raja erimielisyyden ja vihamielisyyden välillä?
Tämä kysymys korostuu mielestäni erityisesti sosiaalisen median polarisoituneessa keskusteluilmapiirissä, jossa eri yksilöt ja ryhmät pyrkivät määrittelemään hyvinkin jyrkästi vain omien arvojensa pohjalta, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei.
Suvaitsevaisuuden rajat – Mitä suvaita ja mitä ei?
Suvaitsevaisuuden perusperiaate on, että erilaisia näkemyksiä ja elämäntapoja tulisi sietää ja kunnioittaa, vaikka niitä ei henkilökohtaisesti hyväksyisikään.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki ajatukset ja käytännöt olisivat yhtä arvokkaita tai että kaikelle tulisi antaa tilaa.
Raja olisi hyvä vetää siihen, vahingoittavatko tietyt näkemykset tai teot muita ihmisiä.
Pohdin tätä seuraavaksi muutaman esimerkin kautta:
Suvaittavat asiat:
– Erilaiset kulttuurit, uskonnot ja ideologiat, jotka eivät rajoita muiden oikeuksia.
– Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeus elää vapaasti.
– Poliittiset näkemykset, jotka eivät perustu syrjintään tai vihaan.
– Oikeus kyseenalaistaa ja keskustella kriittisesti yhteiskunnallisista ilmiöistä.
Nämä eivät vahingoita tai satuta ketään, ja ne on helppo luokitella suoraan suvaittavien asioiden laariin.
Rajoilla liikkuvat asiat:
– Uskomukset, jotka eivät suoraan kehota vihaan mutta jotka edistävät syrjiviä rakenteita.
– Uskonnolliset ja kulttuuriset käytännöt, jotka voivat rajoittaa yksilöiden oikeuksia.
– Sananvapauden väärinkäyttö. Vaikka meillä on sananvapaus, on olemassa kuitenkin selvä raja, mikä on loukkaavaa puhetta eikä enää yhteiskunnallista keskustelua.
Nämä ovat siinä rajalla. Sananvapauden ja suvaitsevaisuuden nimissä pitää sietää tietty määrä epämukavuutta. Mutta kun kynnys ylittyy, niin reagointi ja asiaan puuttuminen on hyvä ajatus. Itse toki toivoisin näkeväni enemmän dialogia ja ajatusten vaihtoa eri ryhmien ja yksilöiden välillä riitelyn sijaan. Sotimalla kun harvemmin saa liittolaisia.
Ei suvaittavat asiat:
– Rasismi, fasismi, seksismi ja muut ideologiat, jotka perustuvat syrjintään.
– Vihapuhe ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan.
– Tekoihin perustuva suvaitsemattomuus, kuten väkivalta ja syrjivä lainsäädäntö.
– Demokratiavastaiset liikkeet, jotka pyrkivät rajoittamaan muiden oikeuksia.
Tällaiset ovat laittomia ja toisia suoraan vahingoittavia asioita.
Näiden esimerkkien kautta pyrin usein hahmottamaan itselleni, että suvaitsevaisuuden ei tarvitse tarkoittaa kaiken hyväksymistä. Päinvastoin, se vaatii tarkkaa harkintaa siitä, milloin suvaitsemattomuuden suvaitseminen johtaa vain vielä suurempiin ongelmiin.
Kenellä sitten on oikeus olla oma itsensä?
Suvaitsevaisuuden keskeinen kysymys on juuri tämä: kenellä meistä on oikeus elää omana itsenään?
Lähtökohtaisesti jokaisella meistä on oikeus olla oma itsensä, mutta meillä kaikilla on myös velvollisuus elää toisia vahingoittamatta ja toisten oikeuksia polkematta.
“Suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun.” Sanoi Hämähäkkimies – eikun Ben-setä… anteeksi, Voltairehan se olikin.
Tässä kohtaa törmäämme vielä yhteen suvaitsevaisuuden paradokseista: jos joku vaatii oikeutta olla oma itsensä, mutta sen seurauksena jollain muulla ei vastaavaa oikeutta enää olisi, onko hänellä oikeus tähän vaatimukseen?
Esimerkiksi:
– Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeus elää vapaasti omana itsenään ei rajoita muiden vapauksia millään tavalla.
– Rasistiset ja syrjivät näkemykset puolestaan rajoittavat merkittävästi muiden oikeutta olla oma itsensä.
Yksilönvapaus ja suvaitsevaisuus eivät siis voi tarkoittaa sitä, että annetaan tilaa myös niille, jotka pyrkivät tukahduttamaan muiden oikeudet.
Suvaitsevaisuus ei siis ole arvo, joka voi antaa suojan kaikille – se voi antaa suojan vain niille, jotka eivät pyri vahingoittamaan toisia.
Summa summarum
Kaksinaismoralismi suvaitsevaisuudessa on siis väistämätöntä, koska suvaitsevaisuus jo itsessään vaatii rajanvetoa.
Absoluuttinen suvaitsevaisuus ei valitettavasti voi koskaan olla mahdollista, koska se johtaisi lopulta suvaitsemattomien voittoon ja suvaitsevaisuuden tukahtumiseen.
Tästä syystä yhteiskunnassa on välttämätöntä tehdä eroja sen suhteen, mitä hyväksytään ja mitä ei.
Suvaitsevaisuuden paradoksi ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki erimielisyydet olisivat automaattisesti uhka tai vaarallista. Se tarkoittaa vain sitä, että yhteiskunnan tulee tunnistaa, milloin jokin ajatus tai käytäntö ei ole vain mielipide, vaan selkeä ja aktiivinen uhka muille.
Epilogi 
Jätä kommentti